Jotta todella näkisimme!

”Teidän vanhuuteenne asti minä olen sama, hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan; niin minä olen tehnyt, ja vastedeskin minä nostan, minä kannan ja pelastan.” (Jes.46).

”Daavidin virsi. Kiitä Herraa, minun sieluni, ja kaikki, mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä. Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt…”(Ps.103).

Vaikka emme sitä aina tiedosta haluamallamme tavalla, pitävät Jumalamme lupaukset paikkansa riippumatta tuntemuksistamme ja sen hetkisistä ajatuksistamme.

Kuinkahan paljon pidämme ajatusmaailmaamme uskona? Eivätkö juuri viime aikojen tapahtumat ole omalla tavallaan herätelleet meitä katselemaan kaikkea aivan uudella tavalla, enemmän todellisuuteen perustuen? Ajatusmaailmamme kantavana voimana on hyvin suuressa määrin tunnemaailmamme, joka tarkkailee kaikkea odotustemme ja haaveidemme mukaisesti. Oletko muuten koskaan laskenut kuinka monta kertaa Herramme kysyi kohtaamiltaan ihmisiltä miltä heistä tuntuu? Itse en ole vielä löytänyt yhtään kohtaa, mutta mieleeni tulee jotakin muuta:

”Niin hän tarttui sokean käteen, talutti hänet kylän ulkopuolelle, sylki hänen silmiinsä ja pani kätensä hänen päälleen ja kysyi häneltä: ’Näetkö mitään?’ Tämä katsahti ylös ja sanoi: ’Näen ihmiset, sillä minä erotan käveleviä, ne ovat puiden näköisiä.’ Sitten hän taas pani kätensä hänen silmilleen; ja nyt mies näki tarkkaan ja oli parantunut ja näki kaikki aivan selvästi.” (Matt.8).

Olisikohan meidän kohdallamme ennemminkin kysymys jostakin vastaavasta? Kaikki keskeneräinen herättää meissä mitä erilaisimpia tuntemuksia ja me kiinnitämme aivan liiallisen määrän voimavarojamme siihen, mitä me tunnemme, odotustemme johdosta! Me olemme Herramme kanssa kosketuksissa ja Hän tekee parhaillaan parantavaa työtänsä meissä, mutta me olemme malttamattomia ja haluaisimme nähdä tuloksia nopeammin.

Ylös katsoessamme me näemme jo selvästi tietynlaisia hahmoja, ääriviivoja, mutta ihmisetkin ovat meille puiden kaltaisia. Kuinka tärkeätä onkaan, ettemme tunteidemme perusteella lähde liikkeelle ennen kuin Herra on vienyt tekonsa täytäntöön! Hän ei kysy meiltä miltä nyt tuntuu, vaan: ”Näetkö mitään?”

Kuinka tärkeätä näkeminen onkaan tunteiden rinnalla! Tunteet saavat helposti heikkonäköisen astumaan aivan vääriin paikkoihin ja lankeamaan syviinkin onkaloihin! Siksi Herramme rakkaudessaan haluaa meidän olevan kärsivällisiä ja odottavan sitä hetkeä, jolloin hengelliset silmämme ovat tarpeellisessa määrin avautuneet:

”Sitten hän taas pani kätensä hänen silmilleen; ja nyt mies näki tarkkaan ja oli parantunut ja näki kaikki aivan selvästi.”

Ei ole ollenkaan samantekevää kuka panee kätensä meidän silmillemme. Olin aikanaan eräänlaisessa kotikokouksessa, jossa hyvin epämääräisessä ilmapiirissä vieraileva puhuja kirjaimellisesti otti kokouksen hallintaansa ja rukoillessaan ihmisten puolesta pani kätensä nimenomaan heidän silmillensä, mitä en koskaan muulloin ole päässyt todistamaan. Kaikesta jäi todella sekava tunne sisimpään ihmisten palvovan asenteen johdosta! Avattiinko hengellisiä silmiä, vaiko suljettiin?

”Daavidin virsi. Kiitä Herraa, minun sieluni, ja kaikki, mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä. Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt…”(Ps.103).

Laske Herrani kätesi meidän kaikkien silmille, jotta näkisimme selvästi!