Vielä ”semmoisista puheista”

 ”Niin semmoinen puhe levisi veljien keskuuteen, ettei se opetuslapsi kuole; mutta ei Jeesus sanonut hänelle, ettei hän kuole, vaan: ’Jos minä tahtoisin, että hän jää tänne siihen asti, kunnes minä tulen, mitä se sinuun koskee?’” (Joh.21).

”Mitä se sinuun koskee!”

Tulisiko meidän vieläkin tarkemmin pohtia omaa asemaamme tämän elämän eläjänä, ei suorittajana? Mitä Herramme oikein ajaa takaa sanoessaan Pietarille, todella merkittävälle sananpalvelijalle, ettei hänelle kuulu se, mitä jollekin toiselle saman tien kulkijalle tapahtuu? Olemme tekemisissä todella paradoksaalisten asioiden kanssa, joista kunnialla selviytymiseen kuuluu inhimillisesti vaikeasti käsitettävä ja omaksuttava rajojen vetäminen. On asioita, jotka todella kuuluvat meille, ja joiden laiminlyöminen jossakin vaiheessa vaarantaa jumalasuhteemmekin:

”Mitä te olette tehneet tai tekemättä jättäneet yhdellekin vähimmistä veljistäni!”

Mutta kuten olemme pyrkineet moneen kertaan korostamaan, on meidän erikoisella tavalla kunnioitettava yksilön, persoonan, vapautta. Näkemyksemme ja kokemuksemme perusteella jokainen ihminen on omalla tavallaan koskematon sekä ihmisten että Jumalan edessä, mikä tulee aivan erikoisella tavalla esiin Ilmestyskirjan alkulehdillä:

”Näin sanoo Pyhä, Totinen, jolla on Daavidin avain, hän, joka avaa, eikä kukaan sulje, ja joka sulkee, eikä kukaan avaa: Minä tiedän sinun tekosi. Katso, minä olen avannut sinun eteesi oven, eikä kukaan voi sitä sulkea…” (Ilm.3).

Hänellä on siis kaikki valta ja voima maan päällä, jota ei kenenkään tule asettaa kyseenalaiseksi. Mutta siitä huolimatta meille todistetaan jumalallisella Rakkaudella:

”Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.” (Ilm.3).

Tämä sanankohta asettaa meidät aivan erikoisen häpeälliseen asemaan, kun ajattelemme omaa elämäämme ja ihmissuhteitamme. Jos näin sanotaan Kaikkivaltiaasta Herrastamme, niin mistä oikein olemme aina kuvitelleet saaneemme arvovallan ja oikeuden sellaisella tavalla tunkeutua läheistemme elämään ja olemukseen?! Mehän olemme selvästi asettaneet itsemme etuoikeutetumpaan asemaan kuin mitä Jumala on Itselleen varannut!

Erikoisella häpeällä muistelen uskoontuloni ensimmäisiä vuosia ja vuosikymmeniäkin. Tuolloin jyräytettiin ja räjäytettiin Sanan voimalla sellaisella tavalla, että lukemattomien ihmisten korvat soivat hetken kauhun välittyessä heidän kasvoiltaan, kunnes sitten heidän kuulonsa Sanaa kohtaan heikkeni olemattomiin, tai johti jatkuvaan tinnitykseen!

Me selvästikin astuimme rautakengin alueille, minne enkelitkin varoivat astumasta! Herramme ei aikanaan korottanut ääntään eikä huutanut kaduilla, mutta me panimme kaiken paremmaksi joskus suoranaisella ”hengellisellä” karjunnallamme, käsittämättä ollenkaan rajojamme.

”Älköön näet kukaan teistä kärsikö murhaajana tai varkaana tai pahantekijänä tahi sentähden, että sekaantuu hänelle kuulumattomiin;  mutta jos hän kärsii kristittynä, älköön hävetkö, vaan ylistäköön sen nimensä tähden Jumalaa. Sillä aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta; mutta jos se alkaa ensiksi meistä, niin mikä on niiden loppu, jotka eivät ole Jumalan evankeliumille kuuliaiset? Ja ’jos vanhurskas vaivoin pelastuu, niin mihinkä joutuukaan jumalaton ja syntinen?’ Sentähden, uskokoot myös ne, jotka Jumalan tahdon mukaan kärsivät, sielunsa uskolliselle Luojalle, tehden sitä, mikä hyvää on.” (1.Piet.4).

Pankaamme uudelleen merkille, millaisessa asiayhteydessä puhutaan ”hänelle kuulumattomista asioista!”