Luulevaisuus, pahempi kuin syöpä

Oli taas yksi syyskesän sateisista päivistä. Lämpimät keskikesän hetket olivat ohitse auttamattomasti. Pian olisi vuorenhuippujen lumipeite päivä päivältä ikään kuin valuva alaspäin. Todellisuudessa se ei valunut minnekään, mutta sitä mukaa kuin ilmat kylmenivät, säilyi satanut lumi alemmillakin rinteillä. Johannes tunsi hienoista surua sisimmässänsä. Hän rakasti kesää, linnunlaulua, auringon lämpöä. Mutta tällainen oli luonnon kiertokulku ja siihen täytyi tottua. Kuitenkin pian olisi koittava iankaikkinen kesä, sillä Israel oli jo aikaa ollut omassa maassansa, ja nyt kansakunnat kaikkialla puhkesivat lehteen, ravistelivat orjuuden ikeen yltänsä. (Luuk. 21: 29- 33).

Johanneksella oli halu eritä tästä maailmasta ja mennä Herran luokse. Mitä oli tällä maailmalla tarjottavana hänelle? Pelkkää ahdistusta ja tuskaa, vaikeuksia vaikeuksien perään. Tietysti hänellä oli huoli lapsistansa ja omaisistansa, ystävistänsä. Mutta jälleen kerran hän tänään oli kuullut siitä, kuinka hänen ystävinänsä pitämät ihmiset olivat paljastuneet pahanpuhujiksi. Nämä ihmiset eivät todellisuudessa voineet edes tietää hänestä mitään, sillä heidän kanssansa hän ei ollut puhunut mitään sellaista, minkä olisi voinut ajatella terveen järjen mukaan lähtökohdaksi jollekin moitteelle; päinvastoin, ne hetket jotka hän tiesi viettäneensä näiden ihmisten kanssa olivat tuntuneet olevan siunaukseksi jokaiselle läsnä olleelle. Mutta nyt kaikki oli toisin!

Saatana seuloi seurakuntaa sellaisella tavalla, mitä ei ollut tapahtunut milloinkaan aikaisemmin. Seulontaa oli tapahtunut aina, mutta se, mikä asian nyt teki vakavaksi, oli uskovaisten ihmisten korkea tietoisuus hengellisistä asioista. Menneinä vuosina ja vuosikymmeninä ihmiset olivat tietämättänsä ja käsittämättänsä olleet vihollisen välikappaleina, mutta nyt ei voinut millään puolustella sitä, että hengellisesti valistetut ihmiset antautuivat täysimittaiseen panettelukampanjaan. Nämä ihmiset eivät voineet olla tietämättä mitä tekivät, mutta he eivät taatusti tienneet tekojensa ja asenteidensa vakavuutta. He eivät ainoastaan huokailleet toisia jumalanlapsia vastaan, niin kuin Jaakobin kirjeen 5. luvussa puhutaan, vaan vihassansa menivät niin pitkälle, että joidenkin kohdalla tuomioiden lausuminen oli tuonut itsensä ylle sen, mitä toiselle oli ajateltu. Tuomari seisoi ovella!

Mitä enemmän oli puhuttu siitä, ettei tullut puhua pahaa kenestäkään, sitä enemmän jotkut ihmiset yltyivät tässä paheessansa, joka saastutti koko ruumiin. Johannes oli hetkittäin jopa aivan kauhuissaan. Eivätkö nämä ihmiset käsittäneet, että kaikki tämä johti väistämättömästi siihen, että he olivat vaarassa jäädä ulkopuolelle? He uskoivat olevansa sisällä seurakunnassa, uskovaisten yhteydessä, mutta puheidensa johdosta he olivat lausuneet tuomion itsensä ylle. He luulivat voivansa kävellä tulessa kärventymättä, mutta nyt he olivat palaa itse sytyttämänsä tulen mukana.

"Katso, kuinka pieni tuli, ja kuinka suuren metsän se sytyttää! Myös kieli on tuli, on vääryyden maailma; kieli on se meidän jäsenistämme, joka tahraa koko ruumiin, sytyttää tuleen elämän pyörän, itse syttyen helvetistä" (Jaak. 3: 5- 6). Siitä tulimäärästä päätellen, mikä paloi niin sanotun seurakunnan keskuudessa, oli uskovaisen nimellä kulkevien joukossa monia sellaisia, joilla oli suora yhteys helvettiin. Tämä tuntui kauhistuttavalta ajatukselta, mutta se oli NÄIN SANOO HERRA, sillä niin on kirjoitettu.

Pahanpuhujat olivat saastuneet pienen jäsenensä johdosta koko ruumiiltansa, ja vertauskuvan mukaisesti koko seurakuntaruumis oli saastunut sellaisella tavalla, että tarvittiin suurta Jumalan armoa asioiden korjaantumiseksi.

Yksi näistä ensimmäisistä pahanpuhujista oli Isabel-sisar, joka jokaisessa kokouksessa palavasti rukoili niin ymmärryksellä kuin kielilläkin, ja saarnan aikana äänekkäästi huusi aamenensa ja hallelujansa. Aina edessäpäin hän oli ystävällinen ja vakuutti, ettei hän kenellekään ole puhunut mitään pahaa kenestäkään. Mutta miksi tällainen vakuuttelu oli tarpeen? Mitä oli tällaisen ihmisen sydämessä? Mitä oli vilpittömyys ja rehellisyys, jos elämä oli niin suuressa ristiriidassa tunnustuksen ja todistuksen kanssa?

Isabel oli ollut mukana toiminnassa jo pidemmän aikaa. Mutta jatkuvasti oli vaikeuksia yhteistyön kannalta, sillä tällä sisarella oli yksi suuri vaikeus, mikä tuhosi suureksi osaksi kaikki hyvät aikomukset. Hänen oli mahdotonta ottaa vastaan ohjeita, neuvoja. Kaiken hän halusi tehdä oman päänsä mukaisesti. Ei hän toki ollut ainoa tällainen, mutta ehkä voimakastahtoisin tällä alueella!

Kun seurakunta oli ostanut entisen varastohuoneen kokouspaikaksensa, oli edessä tavaton siivous- ja remontointiurakka, johon koko joukko osallistui suuremmin valittelematta menetettyä vapaa-aikaa. Tässä vapaaehtoisessa talkoossa Isabel oli yksi ensimmäisistä ja näkyvimmistä ahkeroitsijoista. Mutta Johannekselle tämä into tuotti mitä suurinta murhetta ja ahdistusta. Jumalan Sana sanoo, että "Ilman taitoa ei ole intokaan hyväksi, ja kiirehtivän jalka astuu harhaan" (Snl. 19: 2).

Johannes oli vastuussa rakennustöistä niin ihmisten kuin Herransakin edessä, ja johtajana hänen oli pidettävä huoli siitä, että nimenomaan Jumalan huonetta laitettaessa tuli vallita jumalallisen järjestyksen.

Eräänä iltana oli pieni joukko lupautunut maalaamaan rakennuksen julkisivun. Koska tilat ennen olivat olleet varastona, olivat ulkoseinät kulmikaskuvioista aaltopeltiä. Entinen maali oli pahasti rapissut pois, ja kun viime päivinä oli ollut liian viileätä ja sateista, tuli nyt käyttää hyväksi tämä aurinkoinen ja lämmin päivä.

Mitä lie tapahtunut eri hurskaiden kotona tai työelämässä, kuitenkin oli lopputulos se, että paikalle saapui työpäivän päätyttyä ainoastaan Isabel kahden poikansa ja sisarensa kanssa, sekä vajaaälyinen Harald-veli. Johannes oli jo edellisenä iltana asettanut seinän viereen edullisesti hankitut peltimaalipöntöt, ja kaikkien läsnä ollessa tarkoin selittänyt miten purkit avataan, ja miten maalaus suoritetaan. Pensselit ja telat olivat kauniissa rivissä pahvilaatikossa. Kaikkein selvintä olisi ollut suorittaa maalaus ruiskulla, mutta oli tekijöitä jotka puhuivat sitä vastaan. Eihän nyt ollut pulaa työntekijöistä, ja nykyiset maalit tasaantuivat erinomaisesti pensselinkin jäljiltä.

Missä lie harhailleet Isabelin ajatukset edellisenä iltana, sillä nyt hän ei tiennyt miten purkit olisi saatu auki. Asiaa tuskailtiin pitkään, ja koska aika oli rahaa, oli jotakin tehtävä. Voiko kukaan käsittää tämän hurskaan naisen ajatuksia ja tekoja, sitä oli Johannes ja joku muukin miettivä loppuelämänsä ajan. Käsittämättömät olivat joidenkin ihmisten tiet!

Isabel halusi miellyttää Herraa ja olla ahkerasti mukana yhteisessä hankkeessa. Mutta nyt purkit eivät auenneet, ja sen täytyi olla vihollisen juoni uskovaisia vastaan, sillä ellei seinää maalattu nyt, se saattoi jäädä maalaamattomaksi koko talveksi. Hänelle oli annettu tehtäväksi maalata seinä niillä maaleilla, jotka sen vieressä olivat, mutta hän käski lapsiansa kiertämään ympäri rakennustyömaalla, jotta nämä etsisivät mahdollisia muita purkkeja!

Varastorakennuksen siipiosa oli puurakenteinen, ja tätä varten oli ostettu samanlaista maalia kuin siinä oli ollut ennenkin, öljypohjaista puumaalia. Jokaisen purkin päälle oli Johannes kirjoittanut tussilla suurin kirjaimin: "Puumaali! Siipirakennus!"

"Äiti, äiti, me löysimme monta hyvää maalipurkkia autotallista!" Isabel riensi poikiensa perässä autotalliin ja totisesti, siinä oli maalia! Ja näiden purkkien avaamisen hän ymmärsi, sillä olihan hänen miehellänsäkin ollut tällaista maalia kun piharakennus oli maalattu. Purkit lastattiin kerralla kottikärryille, ja kun lapset välttämättä halusivat työntää niitä, lähti sisar kävelemään tuhdisti edellä työmaallensa. Mutta kuinka tällaiset keskenkasvuiset pikkumiehet olisivat selvinneet urakastansa ilman kommelluksia! Pihalle oli jäänyt kaikenlaisia laudanpätkiä, ja yhteen tällaiseen osui kärrynpyörä sillä seurauksella, että kaikki maalipöntöt kaatuivat asfaltille. Tämä ei ollut mitään, mutta toinen pojista jäi kärryn aisan väliin ja alkoi parkua surkeasti.

Kauhistunut äiti riensi paikalle auttamaan hädässä olevaa poikaansa. Lapsi oli ensimmäisellä sijalla hänen mielessänsä, eikä hän suonut pisaraakaan huomiostansa yhdelle purkeista, jonka kansi oli osittain avautunut. Vasta kun koko sisältö oli valunut pihalle, havahtui tämä maalinhajuun. Kyynelvirta oli jo taukoamassa lapsen silmistä, kun tämä huomasi seisovansa maalilammikossa. Silmissä välkähti riemullinen pilke, ja hetken kuluttua kaksi rasavilliä läiskytti maalissa ja otti aina entistä pidemmän pyrähdyksen puhtaana säilyneelle asfalttipinnalle. Äiti käsitti tietysti, etteivät nämä yhä lisääntyvät suloiset lapsen jalanjäljet pihan pinnassa tulisi ilahduttamaan muita seurakuntalaisia, mutta lasten riemu oli niin ehdoton ja selvä, ettei äiti raaskinut kieltää näiltä tätä nautintoa; olihan toinen juuri melkein tullut invalidiksi! Miksi ei oltu hankittu sellaista kärryä, jossa olisi ollut kaksi pyörää, tai neljä!

Haraldin järjenjuoksu ei yltänyt kovin laajoille kierroksille, mutta vaikka jokin osa hänestäkin olisi halunnut liittyä tähän erikoiseen ilotteluun, ei hän voinut olla ajattelematta Johannesta, joka sopivan paikan tullen osasi olla arvaamattoman ankara. Kädet menivät silmille Haraldin ajatellessa sitä nuhdesaarnaa, mikä olisi seuraava tämän nähdessä kaiken tämän iltaisen ahkeroinnin tuloksen. Tästä ei Johannes olisi pitävä!

Maali tarttui huonosti peltiseinään, ja Isabel tuskitteli voimakkaasti näkyviä pensselinjälkiä ja selviä kohtia, joita maali aivan pakeni. Mutta telineillä seisten hän hankasi seinää pensselillä kuin transsissa ja jakeli komentoja jo melkein seinänvärisille pojillensa, sisarellensa ja Haraldille, joka telalla yritti saada maalia tarttumaan aaltoharjojen pintaan. Aina vähän päästä Harald kallisti päätään ja tutkaili saavutettua tulosta. "Tästä ei Johannes tule pitämään!" kuului hänen suustansa ainakin sata kertaa, niin että Isabel oli tukehtua raivoonsa. "Ei ole mitään väliä sillä, mitä Johannes sanoo!", tuiskaisi vihastunut maalarimestari. Mutta tästä ei Harald välittänyt mitään, vaan huulilta tuli jälleen: "Tästä ei Johannes tule pitämään! Tästä ei Johannes tule pitämään!"

Isabel halusi saada urakkansa valmiiksi ennen pimeän tuloa, mutta se ei onnistunut. Pihavalonheittimet täytyi panna päälle, ja oli melkein aamu ennen kuin nämä väsyneet ihmiset lähtivät kotiinsa. Kuka arvannee, mitä Harald lausui luodessansa viime silmäyksen pihamaalle, kun nouseva aurinko vuorten takaa lähetteli ensimmäisiä säteitään valaisemaan maisemaa? "Tästä ei Johannes tule pitämään!" Vaistomaisesti menivät kädet silmille tämän kauhukuvan edessä!

Johanneksella oli ollut paljon asioita hoidettavanansa, ja hän tuli paikalle vasta myöhään iltapäivällä liittyäkseen ihmettelevään ryhmään seurakuntalaisia, jotka seisoivat portin luona. Sydän jätti muutaman lyönnin väliin ja henki salpaantui. Silmät oli pakko sulkea hetkeksi ja avata ne uudelleen, sillä ei tämä voinut olla totta! Jotakin tällaista ei yksinkertaisesti voinut olla olemassa! Ei, ei, ei! Näky oli niin murheellinen, että joidenkin vanhempien veljien silmänurkassa oli kyyneleet.

Seinä oli kauhistuttavan näköinen auringon voimakkaassa loisteessa. Ikkunat ja seinänvierustalla olevat pensaskasvit olivat kaikki paksussa maalissa, koko piha oli täynnä maalisia jalanjälkiä suuren maalilammikon ympärillä. Kaikki kahdeksankymmentä litraa kallista maalia oli hävitetty, sillä seinustalla oli kolme tyhjää kahdenkymmenen litran purkkia, neljäs keskellä pihaa siinä, mihin se oli kaatunutkin.

Thomas haki yhden muun vanhemmistoveljen kanssa hämmästyneen Isabelin paikanpäälle. Tämä katseli öisen aherruksensa tulosta hiukan hämillään, muttei osoittanut mitään suurempaa ällistystä. Kukaan muu ei uskaltanut sanoa mitään, joten Johanneksen oli aloitettava: "Mitä ihmettä täällä on tapahtunut? Sinä olet nyt selityksen velkaa, sillä enkö minä aivan tarkkaan selittänyt, miten kaikki tuli tehdä? Nyt sinä olet tuhonnut kaikki siipirakennuksen maalit, ja ensimmäisillä sateilla seinässä olevat maalit alkavat rapista pois! Ja seinähän on aivan hirvittävän näköinen! Miksi et käyttänyt niitä maaleja, jotka oli seinään tarkoitettu? Puumaalithan olivat lukitussa autotallissa? Ikkunastako te sinne menitte? Nyt seinä on pilalla! Millä se puhdistetaan uutta maalaamista varten?"

Johannes oli täynnä jumalallista kiivautta, sillä tämä meni ylitse kaiken käsityskyvyn. Hän ei huutanut, mutta puhui tukahdutetulla tunteella. Isabel kuunteli ilmeisen järkyttyneenä ja tuohtuneena. Tuskin oli Johannes saanut lopetettua puheensa, kun jo Isabel alkoi huutaa: "Mikä sinä luulet olevasi, kun jatkuvasti komentelet ja neuvot meitä! Kyllä kai me osaamme tehdä jotakin itsekin, ilman että sinä puutut joka asiaan! Miksi ostit sellaisia purkkeja, joita ei saa auki! Me maalasimme sillä maalilla, mitä löysimme, ja sillä selvä! Koko yön toinen tekee parhaansa ja sitten saa vain haukkumiset palkaksensa! Kyllä minä olen aina tiennyt mikä sinä oikein olet! Olet kiittämätön, häijy ihminen! Lapset joutuivat menemään maalisina kouluun, kun eivät enää sietäneet maalin hankaamista tärpätillä; tulivat jo aivan näppyläisiksi. Vaatteet ovat aivan pilalla, ja sitten joku alkaa moittia! Sinussa ei ole pisaraakaan Jumalan rakkautta! Sinä olet vain olevinasi jotakin, mutta et ymmärrä yhtään mitään!"

Kaikki seurakuntalaiset olivat järkyttyneitä tästä asiasta, mutta juuri kukaan ei rohjennut tuoda ajatustansa julki Isabelin kuullen, joka kaikesta huolimatta jatkoi touhuamistansa. Hänen tekonsa järjettömyys oli jokaiselle ilmiselvää, sillä parempi olisi ollut, jos hän olisi lähtenyt kotiin todettuaan, ettei saanut purkkeja auki. Hänen vaivannäkönsä ei ollut ainoastaan turha, vaan hänen tekonsa seurauksena oli kymmenkertainen haitta. Kymmentuntisen mielettömän ahkeroimisen tulos oli koko seurakunnan murhe, yli viidentuhannen markan lisämeno, likaantunut piha, viivästyneet vihkiäisjuhlat. Ja mikä Johanneksen kannalta pahinta, koska kukaan muu ei rohjennut nuhdella sisarta, jäi tästä tapauksesta lähtemätön vihan siemen Isabelin sisimpään.

Seinä jouduttiin hiekkapuhaltamaan ja kaikki kauniit pensaat hävittämään seinustalta. Vaitonaisesti maalattiin ja puhdistettiin pihaa niin hyvin kuin voitiin, mutta tahroja jäi kaikkialle, eikä ainoastaan ulkonaisia, vaan myöskin sisäisiä. Vuosien kuluttua kukaan ei enää muistanut, että Johannes oli aiheellisesti ollut vihainen sisarelle. Johannes oli tehnyt sen, minkä jumalallinen järjestys vaati, ja mistä hän oli vastuussa Jumalansa edessä. Mutta hän sai kantaa aiheetonta syyllisyyttä.

Jokaiselle oli tässä yhteydessä ollut selvää, että olisi ollut parempi jos Isabel ei olisi tehnyt mitään, sen kuin että teki jotain näin järjetöntä. Mutta asioissa, jotka eivät olleet niin selviä, oli moni sokea tänäkin päivänä. Seurakunta oli vuosien ajan julkaissut pikku kirjasia ja lehtisiä, jotka painettiin pienessä sivuhuoneessa. Innokkaita auttajia oli paljonkin, ja selvästikin hauskimmalta tuntuviin tehtäviin oli ajoittain tungosta. Eniten etenkin sisaria kiinnosti ladontaa varten hankittu erikoiskirjoituskone. Tuohon aikaan ei ollut mahdollisuutta hankkia oikeata latomakonetta, sillä sellainen olisi maksanut enemmän kuin mihin seurakunnalla oli varaa.

Johannes uskoi jumalalliseen järjestykseen, sillä sanoihan Sana selvästi, että Jumala on järjestyksen, eikä epäjärjestyksen Jumala. Kirjasten kautta pyrittiin lähestymään ulkopuolisia ihmisiä, ja niiden ulkoasu ja siisteys olivat tärkeitä asioita oikeanlaisen vaikutelmaan antamiseksi. Johannes pyrki tunnollisen tarkasti neuvomaan jokaiselle, miten päästiin parhaaseen mahdolliseen tulokseen. Mutta moni oli hänen kanssansa eri mieltä, sillä näille ihmisille oli tärkeintä vain päästä mahdollisimman mittaviin tuloksiin. Määrä oli tärkeintä, ei laatu! Johannes oli kadottamassa otettansa toimintaan kaiken tämän keskellä.

Thomas hankki halvalla, todella halvalla, suuren autolastin painopaperia. Se oli tulosta hänen suhteistansa entiseen armeijatoveriin. Hankinta teki suuren loven yhteisiin varoihin, mutta saatiinhan sellainen määrä paperia, että sitä oli varastoitava jopa osittain uskovaisten koteihin. Mutta tämä edullinen ja halpa paperi oli todellakin halpaa, halpa-arvoista, ja Johannes oli vakuuttunut siitä, että Thomasia oli jymäytetty pahemman kerran. Tai sitten Thomas oli jymäyttänyt muita, sillä samassa kaupassa oli tullut suuri keittiökalusto, jonka tämä oli ostanut itsellensä.

Paperi oli neljä kertaa suurempaa kuin mitä painokoneeseen mahtui, ja niinpä sitä leikkautettiin paikkakunnan pienessä kirjapainossa oikeaan kokoon. Mutta kun ensimmäisiä kirjasia painettiin, vahvistui Johannekselle se, miksi kirjapainon omistaja oli katsellut vähän ihmetellen näitä hurskaita kilpailijoitansa. Painoväri imeytyi paperiin siinä määrin, että teksti näkyi kummankin puolen arkkia! Thomasin ystävä oli myynyt painopaperina tavallista käärepaperia, jota kauppiaat käyttivät elintarvikeliikkeissä!

Thomas pyöritteli painettuja arkkeja käsissään ja käski kokeilemaan uudelleen, vähemmällä värillä, kuivemmalla painorummulla. Mutta vaikka mitä tehtiin, ei painaminen onnistunut. Joko teksti näkyi lävitse tai sitten rumpu suttasi liiallisen kuivuuden tähden. Isabel yhtyi muutamaan muuhun ääneen, jotka kehottivat painamaan vain toiselle puolelle arkkia. Mutta Johanneksen sisimmässä kuohui. Tässä oli kysymys aivan samanlaisesta asiasta kuin Isabelin maalausurakka. Oli turha yrittää jotakin sellaista, mikä ei voinut onnistua!

Muutenkin kaikki oli ollut vaikeata. Vihkosia kootessa joukko oli ahkeroinut eräänä iltana ja nitonut satamäärin vihkosia, joissa osa arkkeja oli väärinpäin. Johannes oli käskenyt purkamaan kaikki ja kokoamaan uudelleen. Jälleen kerran kylvettiin katkeruuden siementä tätä itsensä korottanutta kohtaan, sillä monen mielestä nämä kirjaset olivat lähettämiskelpoisia. Voihan lukija kääntää kirjasen sitä mukaa kuin lukeminen edistyi! Johanneksen sisimmässä kuohui ja hänen oli vaikea olla lausumatta julki sitä, mitä hän todella ajatteli.

Hänen neuvomisensa oli kuin punainen vaate joillekin ahkerille kirjasten kokoajille. Erästä lentolehtistä nämä ihmiset nitoivat satoja kappaleita, mutta ei keskeltä, vaan monta milliä vierestä. Johannes oli tarkkaan sanonut mihin asentoon nitoja tuli laittaa, mutta hänet suorastaan työnnettiin pois. Mutta nyt jos lehtiset haluttiin taittaa, oli toinen puoli yli puoli senttiä pidemmällä kuin toinen. Kun Johannes huomautti tästä ja sanoi ahkeroimisen, ei ainoastaan olleen turhaa, vaan tuhonneen kallista materiaalia, joutui hän entistä suurempaan epäsuosioon näiden ihmisten silmissä.

Kaikkein pahinta häneltä oli ollut se, että hän oli torjunut erään merkittävän seurakuntalaisen vaimon latomistyöt. Tämä ei milloinkaan aikaisemmin ollut kirjoittanut koneella, ja nyt valmiissa saarnavihkosessa saattoi olla yli kymmenen kirjoitusvirhettä yhdellä sivulla, joillakin parikin kymmentä. Johanneksen mieleenkään ei tullut painaa jotakin sellaista, mutta muutamat olivat sitä mieltä, etteivät muutamat virheet voineet pilata Jumalan Sanan vaikutusta. Latomistyö annettiin toiselle, mutta jälleen oli kylvetty siemen katkeruudelle, joka olisi puhkeava esiin ajoittain jopa kymmenienkin vuosien kuluttua.

Johannes oli syyllinen kaikkeen, hän vain halusi korottaa itsensä muiden ylle. Hän oli huono jumalanpalvelija, kun kieltäytyi antamasta irrallisia kirjasten sivuja eräälle avioparille, joka olisi halunnut jakaa niitä kotikaupunkinsa asukkaille kadulla. Aina kun kirjanen painettiin, annettiin tulla muutama kymmenen arkkia ylitse tarvittavan, sillä saattoihan välissä olla sellaisia arkkeja, jotka olivat liimautuneet toisiinsa, niin että teksti oli vain toisella puolella. Samoin saattoi olla jotakin suttua. Kun sitten kirjaset oli kasattu, oli jäljelle jäänyt mahdollisesti muutama kymmenen arkkia, joissa oli sivut 5,6,19 ja 20. Joitakin arkkeja ei jäänyt ollenkaan, joten näistä jäljelle jääneistä ei voinut mitenkään muodostaa kokonaista kirjaa. Mitä ajattelisivatkaan tuon perheen kotikaupungin asukkaat, kun ystävällinen aviopari tulisi heitä vastaan ja ojentaisi tällaisen arkin käteen toivotuksella: "Tässä teille tärkeätä luettavaa! Jumalan siunausta!"

Johannes ei voinut olla tiedustelematta tältä avioparilta tarkemmin heidän tarkoitustansa. Eihän kukaan voinut saada mitään järkevää käsitystä tuollaisesta arkista, saati sitten löytää yhteyttä Jumalaan! Mutta kaiken selvittävä vastaus kuului: "Eiväthän ne kuitenkaan ymmärrä mitään!"

Jos Johannes nyt olisi kertonut kaikista näistä asioista jollekin, ei häntä varmastikaan olisi uskottu. Eihän tällaista voinut olla olemassakaan, Johannes vain halusi mustata nyt korkeassa asemassa olevien uskovaisten mainetta kateuttansa! Olisiko kukaan uskonut, jos hän olisi kertonut joidenkin veljien painaneen lentolehtisiä voipaperille? Olisiko kukaan uskonut, että kiivaimmin Johannesta vastaan aviollisten asioiden varjolla taisteleva veli oli itse harjoittanut julkisesti haureutta ja taputellut Johanneksen vaimoa? Ei, näistä asioista ei edes haluttu kuulla, ja oliko se tarpeenkaan? Ei Johanneksen mielestä, mutta miksi hän oli nyt syyllinen rakkaudettomuuteen, huonoon käytökseen ja veljiä ja sisaria vastaan hyökkäämiseen?

Murheissaan ollessaan Johannes oli keskustellut näistä asioista niin Thomasin kuin Klausinkin kanssa. "Mitä Veri on peittänyt, Johannes, sitä ei ole enää olemassakaan. Kaikki on upotettu merten syvyyksiin!", oli Thomasin vankkumaton kanta asiaan. Ei tullut ajatella vanhoja, ei kaivella menneitä. Se oli Johanneksenkin mielestä parasta ja oikein. Mutta yksi kummallinen asia vaivasi hänen mieltänsä jatkuvasti. Jos kerran kaikki oli unohdettu ja haudattu ja heitetty syvimpään kohtaan merta, niin miksi jonkun onkeen tarttuivat jatkuvasti kaikki Johannesta vastaan olevat negatiiviset asiat? Kaikki muu oli unohdettu, mutta eivät hänen asiansa, hänen rikkomuksensa! Hän oli vain halunnut palvella Jumalaa, mutta kaikki oli ymmärretty väärin.

Jokaiselle muulle löytyi puolestapuhujia, mutta ei hänelle. Tuon avioparin irtosivujen jakaminen ymmärrettiin ihmeellisen herkällä mielellä, mutta ei sitä, että Johannes oli niin kaikkea tällaista vastaan. Olivathan ihmiset jumalattomia ja ymmärtämättömiä, eikä niin ollut väliä sillä, mitä heille jaettiin! Mutta tässä tehtiin mitä suurin ja kohtalokkain virhe. Jo pelkkä ulkoasu ja lopuksi kieliasu olivat sulkeneet monien sydämet sille asialle, mitä noissa vihkosissa esitettiin. Ei ollut ihme, että näitä ihmisiä pidettiin järkeä vailla olevina!

Minkä Veri peittää, sitä ei saa eikä tule muistella, mutta oliko näistä asioista milloinkaan tehty parannusta? Oliko Veri voinut peittää ne? Eikö sama mieliala vallinnut yhä edelleenkin? Tämänhetkisen veljellisen yhteyden rikkoivat vieläkin nuo vuosien takaa mieleen jääneet asiat, joissa Johannes ei todellisuudessa ollut rikkonut mitään eikä ketään vastaan, vaan oli pitänyt kiinni jumalallisesta näystänsä. Hän ei saanut kaivella vanhoja, koska ne oli unohdettu, mutta oliko Jumala unohtanut ne, sillä vielä tänään ne olivat syytteenä veljeä vastaan!?

Johannes oli saanut tuntea sanoinkuvaamatonta vihaa itseänsä kohtaan, käsittämätöntä, järjetöntä vihaa. Ja mikä tuo vihan selvemmin esiin kuin puuttuminen asioihin, joita oli totuttu pitämään yksityisasioina, perheasioina! Yksi tapaus oli erikoisesti ollut rikkomassa seurakuntayhteyttä.

Tuohon aikaan ei ollut vielä mitään omaa kokoushuonetta, ja niinpä kokoonnuttiin yksityiskodeissa. Johanneksen vuoro oli nyt kutsua väki koolle leivänmurtoon omaan kotiinsa. Niin kuin tässä piirissä uskottiin raamatullisesti, kuului ehtoolliseen jalkojenpesu aivan itsestään selvänä asiana, niin kuin sitä oli harjoitettu joissakin vapaissa piireissä jo aikoja sitten. Mutta nyt oli samoin kuin usein aikaisemminkin. Vanhemmat toivat lapsensa mukaan näihin tilaisuuksiin, ja se oli maailman luonnollisin asia. Lasten tuli tottua pienestä pitäen hengellisiin kokouksiin. Mutta asiassa oli yksi suuri mutta.

Ennen kokousta tai sen jälkeen oli tapana juoda kahvit tai syödä yleensä jotakin. Ennen kuin saarnaaja tai aikuiset ehtivät pöytään, olivat lapset saattaneet jo syödä kaikki pullat ja piparkakut, niin että oli tyytyminen pelkkään juomaan. Näin tapahtui niin lasten kotona kuin muuallakin. Vanhemmat eivät mitenkään puuttuneet tähän kurittomuuteen. Johannes pystyi vaikenemaan melko pitkään, sillä hän näki vanhempien selvästi hyväksyvän tämän epäjärjestyksen. Kokouksen aikana lapset pitivät niin hirvittävää meteliä ja huusivat, että Sanan lukemisen ja saarnan aikana piti korottaa äänensä ylitse tämän häiriötekijän. Vanhemmat vain kuuntelivat ja nyökyttelivät päitään.

Tällaisena jatkui kokousten pito, kunnes Johanneksen sisimmässä jokin sanoi päätekohdan tulleen. Tämä ei ollut mitään Jumalan palvelemista ja Hänen edessänsä olemista, vaan suorastaan Baabelin sekoitusta! Tämä ei ollut Jumalan tahdon mukaista, sen sanoi jo terve järki. Vanhempien tuli kasvattaa lapsiansa ja pitää huoli siitä, etteivät nämä ylettömästi puhu ja metelöi kokousten aikana.

Kun sitten oltiin Johanneksen kotona ehtoollistilaisuudessa, katsoi hän olevansa omalla maaperällänsä, missä hänellä oli sananvaltaa. Kokous alkoi entiseen tapaan lasten hallitessa tilannetta. Huoneeseen tuotu jalkojenpesuvati lensi melkein nurin lasten telmiessä ja läiskytellessä vettä. Johannes komensi lapsia menemään eri huoneeseen, mutta nämä eivät olleet kuulevinaankaan häntä, vaan vilkaisivat vain äitiinsä. Tämä ei ollut näkevinään tai kuulevinaan mitään. Johannes korotti jo ääntänsä ja komensi uudelleen. Nyt äidin huomio heräsi, ja hän antoi ymmärtää olevan väärin komennella hänen lapsiansa. Johannes oli nyt täynnä kiivautta Jumalan ja Hänen huoneensa puolesta, mutta sisar ei halunnut kuunnella.

"Herran Jeesuksen Kristuksen Nimessä, kuuntele nyt minua!" oli Johanneksen sanottava lopulta. Mutta sisar pakkasi tavaransa ja lapsensa autoon ja ajoi pois, tulematta enää milloinkaan sen jälkeen kokouksiin. "Johannes yritti ajaa minusta pois paholaista!" oli hänen kommenttinsa myöhemmin asiaan, ja monet loukkaantuivat Johannekseen.

Ajatus ei myöhemmin tuntunut tästä saarnamiehestä kovinkaan kaukaa haetulta, sillä näytti todella siltä kuin paholainen olisi mennyt useampaan sisareen. Ehtoolliskokouksiin ei suhtauduttu tarvittavalla vakavuudella ja lasten annettiin tehdä mitä tahansa. Ei siis ollut ihme, että eräänlainen kirous oli seurakunnan yllä, ja olisi todella ollut tarve ajaa nämä riivaajat pois.

Vanhemmat naureskelivat vain vähätellen, kun lapset huutelivat Johannekselle hävyttömyyksiä tämän tullessa kokouksia pitämään. Sellaisia olivat lapset heidän mielestänsä tässä viimeisessä ajassa Sanan mukaan, joten mitä he voisivat tehdä asiaa muuttaakseen? Oli totta, että Jumalan Sanan mukaisesti lapset olisivat oleva tottelemattomia vanhempiaan kohtaan, mutta tässä seurakuntalaiset tekivät vakavan virheen, joka oli tuottava katkeraa hedelmää niin heidän lapsillensa kuin seurakunnallekin.

Olisi ollut oikein, että Johannes olisi lohduttanut surevia vanhempia tällä kohdalla, mutta että nämä itse ottivat sen puolustukseksi välinpitämättömyydelleen ja kurittomalle kasvatuksellensa, oli rikos niin Jumalaa kuin ihmisiäkin kohtaan. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee, oli jo sananlasku kansan keskuudessa. Jumalan Sana vaati lasten kasvattamista yhtenä osana kristillistä elämää, niin kuin kaikkea muutakin. Se, että Johannes oli rohjennut puuttua näihin asioihin, oli luettu hänelle vääryydellä asiaksi, joka tänäänkin vielä aiheutti katkeruutta häntä kohtaan.

Samat asiat vallitsivat muodossa tai toisessa yhä vielä näiden ihmisten keskuudessa, eikä niistä milloinkaan oltu edes tahdottu tehdä parannusta. Parannusta ei tarvinnut tehdä sen varjolla, että Johanneksen syliin oli työnnetty sellainen määrä keksittyä syyllisyyttä, mikä kiinnitti kaiken huomion pois heidän rikkomuksistansa. Kuinka kuvaava tästä olikaan se tapaus, kun komea villihanhiparvi oli eksynyt seudulle metsästysajan ulkopuolella.

Tuo parvi oli kaarrellut kylän talojen ja pihojen yläpuolella moneen kertaan, äännellen kuin ivallisesti intomielisiä pyssymiehiä pilkaten: "Kväk, kväk, tässä me liihottelemme aivan pyssyjenne kantomatkan sisällä, mutta nyt ei ole metsästysaika, kväk, kväk!" Tapaus sai niin suuren huomion, että paikallislehtikin kirjoitti näistä harvinaislaatuisista vierailijoista. Tämä laji ei koskaan aikaisemmin ollut eksynyt tälle alueelle, ja niinpä varoitettiin jokaista pyssymiestä hillitsemään itsensä, sillä olisi rikos ampua yhtäkään näistä komeista linnuista.

Thomas oli suorastaan mahdoton intoilija kun oli kysymys metsästämisestä, ja omistaessaan suuren maa-alueen vehmaisella vuoren rinteellä, oli tälle pinttynyt eräänlainen lähes sairaalloinen käsitys luonnon ja ihmisen yhteenkuuluvuudesta, vaikka hän ei sitä itse nähnytkään. Johannesta hän oli moittinut liiallisesta rakkaudesta luontoon, ja ehkä nämä kaksi kiinnostusta poikkesivatkin toisistansa yhtä suuressa määrin kuin mitä Thomasilta puuttui käsitystä. Thomasin uskomus oli se, että maan omistajana hänellä oli oikeus ampua kaikkea hänen alueellansa liikkuvaa mihin vuodenaikaan tahansa. Kaikki tämä kuului Jumalalle, ja jumalanlapsena hänellä oli oikeus siihen, mikä hänen Isällensäkin kuului.

Thomasin huulille herahti vesi kun tieto tästä parvesta tuli hänen korviinsa. Aamuvarhaisesta iltamyöhään tämä vaelteli kiikari kädessä maillansa odottaen sitä armollista johdatusta, että tuo parvi pyrähtäisi hänenkin mailleen.

Maria oli lähettänyt Johanneksen hakemaan jotakin vaatekappaletta Gretalta, ja hänen tullessansa kuistille oli Thomas ruokapöydästä noussen ja suutansa pyyhkien tullut häntä vastaan. "Nyt mennään vähän kävelylle", oli hän tokaissut ja tarttunut toisella kädellä kivääriinsä ja toisella Johanneksen käsivarteen.

He olivat usein kävelleet yhdessä Thomasin mailla ja keskustelleet hengellisistä asioista. Miksi ei siis nytkin liittyä tämän vanhan konkarin seuraan? Mutta miksi aina piti tuon kiväärin olla mukana, vaikka nimismies niin usein oli varoittanut Thomasia siitä? Mutta tämä oli herra omilla maillansa, eikä kertaakaan ollut ketään todistamassa salakaadosta.

Kaikki tiesivät, ettei tämän hurskaan miehen maille saanut mennä, ja koska lähistöllä kulki vuoren huipulle asti johtava viitoitettu polku, oli hyväksyttävää se, että tämän maiden rajoilla kulki korkea piikkilanka-aita. Karjan takia, karjan takia, oli selitys, mutta kyllä asia käsitettiin kylällä!

Veljet olivat ehtineet korkealle rinteelle lähelle tuota yleisessä käytössä olevaa polkua, kun Thomas sähköistyi. Kuului raskaan linnun siipien läpsytystä ja muutama äännähdyskin, ja samassa heidän ylitsensä lensi monta kymmentä kiloa parasta paistilihaa - näin ainakin Thomas mielessään ajatteli; siitä Johannes oli varma. Linnut lensivät kansallispuistoaluetta kohti ja Thomas alkoi juosta perässä.

Johannes juoksi hengästyneenä jäljessä, ja tultiin jo polulle kun edestä päin kuului kova pamahdus ja Thomasilta pääsi riemunkiljahdus. "Ei, ei, veli hyvä. Älä ammu!" huusi Johannes ja ehti paikalle nähdäkseen kuinka osuman saanut lintu kaarsi lentorataansa muuttaen kohti kalliojyrkännettä. Thomas seisoi kuin halvaantuneena seuratessaan katseellaan aivan väärään suuntaan kaartavaa kuolemansyöksyä. Todellakin, lintu putosi jyrkänteen reunan yli ammottavaan kuiluun!

"Ei voi olla totta, ei voi olla totta!" puuskui Thomas itkunsekaisella äänellä ja riensi perässä. Polku teki tässä mutkan ylöspäin, ja aivan sen reunasta avautui huimaava pudotus pitkälle alas laaksoon. Reuna ei kuitenkaan ollut äkkijyrkkä, ja suoraan alapuolella oli kallion kolonen, johon ei voinut nähdä täältä ylhäältä. Sinne oli lintu pudonnut. Johannes kuuli alhaalta polulta ihmisääniä, ja ennen kuin oli ehtinyt sanoa sanaakaan, oli Thomas sysäissyt kiväärinsä tämän käteen ja oli jo lipumassa alas onkaloon.

Siinä seisoi Johannes kivääri kädessänsä ja suu auki tuijottaen rinnettä ylös tulevaa matkailijajoukkoa, jonka kärjessä marssi yksi kylän oppaista. Syyllisemmän näköinen tuskin voi olla kukaan, eikä minkäänlainen selityksen sana olisi voinut tulla tämän kokoon kuristuneesta kurkusta. Hanhiparvesta ei näkynyt jälkeäkään, mutta laukauksen oli täytynyt kuulua näiden ihmisten korviin. Mutta ampuja oli kadonnut kallionkoloon ja syytön seisoi tässä kaikkien silmien edessä!

Matkaopas katseli Johannesta ihmettelevästi ja syyttävästi, sillä eihän ollut laitaa että ammuskeltiin yleisillä kulkuväylillä. Johanneksen kääntyessä tuijottamaan onkaloon, tuli opaskin polun reunalle luodaksensa vilkaisun sinne. Mutta Thomas oli kuullut ihmisten äänet ja oli jäänyt piiloon läheisimmän kivipaaden taakse. Mihin lopputulokseen oli opas tullut, sitä voi vain arvailla, mutta tämä jatkoi matkaansa ryhmänsä kanssa.

Seuraavana päivänä huomasivat tarkimmat lintuystävät yhden hanhista puuttuvan. Tuskin he olivat selvillä kaikesta siitä, mitä tämän asian tiimoilla oli tapahtunut. Tuskin he voivat kuvitella sitä salaisuudeksi jäävää ahdistavaa pettymystä ja tuskaa, millä Thomas oli todennut linnun kadonneen käsittämättömällä tavalla. Kyyneleet silmissä oli tämä kiivennyt vaivalloisesti ylös onkalosta ottaen kiväärin Johanneksen kädestä.

Polku teki mutkan jälleen ylempänä, mistä oli suora näkyvyys tälle kohtaa. Kumpikaan veljistä ei huomannut paikalle pysähtynyttä opasta, joka kiikarillansa katsoi heidän suuntaansa.

Seuraavana päivänä Thomaksen pihaan ajoi poliisiauto ja sen perässä riistanvartijan Landrover. Ensimmäinen ajatus Thomasin mielessä oli, että nyt Johannes oli käynyt ilmiantamassa hänet, sillä eihän kukaan ollut nähnyt häntä. Mutta kuinka usein olikaan todistajia sellaiselle, mitä ei kuviteltu kenenkään näkevän! Aina oli ainakin Yksi, joka näki kaiken!

Riistanvartija laskeutui köyden avulla niin pitkälle rotkoon kuin oli mahdollista, mutta ei löytänyt jälkeäkään etsimästänsä. Thomas vain pyöritteli päätänsä ja kiisti yrittäneensä osua mihinkään elävään. Koska todistusaineisto puuttui, sai Thomas vain sakot luvattomasta ammuskelusta yleisellä alueella.

Thomasin täytyi saada tietää, miten oli mahdollista että häntä epäiltiin, sillä olihan tuo ryhmä nähnyt vain Johanneksen. Poliisi melkein suuttui hänen uteluistansa ja totesi vain ykskantaan, että todistaja ja silminnäkijä asialle oli löytynyt, eikä se ollut Johannes. Eihän tällä ollut edes aseenkantolupaa, koska pelkäsi hetken mielijohteesta epätoivoisessa tilanteessa tekevänsä jotakin harkitsematonta. Annettuaan vaimollensa tehtäväksi udella asiaa, selvisi lopulta miten opas oli nähnyt hänen kiipeävän ylös polulle.

Mutta milloinkaan ei tästä seikasta kerrottu sen paremmin seurakuntalaisille kuin ei kyläläisillekään, ja Johannes oli saanut uuden tahran maineeseensa. Häntä epäiltiin kyläläisten kuiskailuissa salametsästäjäksi, ja seurakunnan keskuudessa ilmiantajaksi. Se oli sopimatonta näissä piireissä, sillä kukaan todellinen veli ei ilmianna veljeänsä. Tuliko kukaan ajatelleeksi asiaa siltä kannalta, edes Thomas, ettei kukaan todellinen veli voi antaa syyttömän veljensä kärsiä aiheetta, hänen tähtensä, hänen rikkomuksensa tähden?

Tämänkaltaisista asioista Johannes kantoi nyt katkeraa hedelmää. Tähän päivään mennessä ei yksikään syytös ollut perustunut todellisuuteen, vaan ihmiset olivat luulleet luulemisen perään, olettaneet olettamisen perään, ja nyt heidän mielissänsä oleva kuva Johanneksesta perustui juuri tällaisiin harhakuviin, minkä alkulaukauksen joku toinen oli antanut, ja todistekappale oli sitten sydämettömästi sysätty hänen syliinsä. Kuinka usein hänet olikaan jätetty yksin rikospaikalle raskauttavien todisteiden puhuessa häntä vastaan! Näin oli monen mielestä parempi, sillä olihan Johanneksen tehtävä kärsiä kaikki ne kärsimykset, jotka Paavalillakin oli ollut. Taloudelliset ja muut maalliset sekä hengelliset edut ja niiden säilyttäminen olivat tärkeitä perheellisille ihmisille, eikä Johanneksen maine ollut niin tärkeä kuin hanhipaisti sen niin suuresti ansainneen hampaissa. Kukaan ei vain tullut harvaa poikkeusta lukuun ottamatta käsittäneeksi sitä, että seurakunta oli kadottanut uskottavuutensa, sillä se etsi jopa oman saarnaajansa kustannuksella enemmän ajallista hyvää kuin Jumalan Valtakuntaa. Oliko siis ihme, jos taivaat eivät suoneet siunausten sateitansa?

Mikään ei ole sen suurempi petos kuin itsepetos hengellisellä alueella. Mutta kuinka moni seurakunnan keskuudessa tekeytyikään sokeaksi tai kuuroksi tarpeen mukaan! Miten totuus saattoi olla niin pelottava asia, ikään kuin ei olisi uskallettu katsoa lainkaan peiliin likaisten kasvojen tai likaisten vaatteiden tähden, ja uskottiin kaiken olevan puhdasta - kunhan vain ei itse nähty sitä!

Niin kuin jo mainittiin, esiintyivät Isabelin kaltaiset sisaret mitä hurskaimmin seurakunnan keskuudessa, mutta kuka ymmärsi sitä tuskaa, joka vallitsi näkevien sydämissä, Johannes ensi sijalla!

Jumalanpalvelukset, tai kokouksiksiko niitä oli paras kutsua, jatkuivat vuodesta toiseen, ilman että selvästi havaittavaa muutosta olisi tapahtunut. Kaikki panettelut ja pahanpuhumiset jatkuivat tai niistä ei puhuttu. Puhuttiin pahaa, mutta ei puhuttu pahanpuhumisesta, koska kukaan ei enää uskonut sellaiseen; tuotiin vain esiin tosiasioiksi uskottuja asioita. Mutta mitä sanoi Jumalan Sana tällaisesta Jumalanpalveluksesta? "Ja jos joku luulee olevansa jumalanpalvelija, mutta ei hillitse kieltään, vaan pettää sydämensä, niin hänen jumalanpalveluksensa on turha!" (Jaak. 1: 26).

Kuinka kauhistuttava sana onkaan tuo "turha"! Eivätkö ihmiset lainkaan käsittäneet, kuinka ohuen langan varassa he riippuivat iankaikkisuuden yllä? Olisivatko he mahdollisesti jo ennen seuraavaa aamua kuuleva sanat: "Kaikki hengellinen elämäsi oli turhaa!" "Turhaa, turhaa, turhaa!" olisi kaiku vastaava.

Ihmiset eivät todellakaan käsittäneet, mitä tekivät, kuinka hauras on ihmiselämä kaikesta huolimatta. Johannes ei voinut olla ajattelematta erästä untansa, jonka hän oli nähnyt jo vuosia sitten, mutta ei ollut sen tarkemmin tähän päivään mennessä ajatellut sen merkitystä. Kuinka usein hän olikaan nähnyt unia, joissa hän koki asiat niin elävinä, että vieläkin voi ikään kuin kädessänsä tuntea niissä tapahtuneet kosketukset.

Ihminen voi nähdä monenlaisia unia, eikä läheskään kaikkia unia tule kertoa julkisuuteen. Mutta tämä uni oli hyvin erikoinen ja puhutteleva nimenomaan ajatellen kaikkea tätä aikaa ja siinä tapahtuvia asioita.

Johannes pyöri ilmassa, ja avattuaan silmänsä hän tunsi olevansa kuin kaivossa, pohjattomassa kaivossa lähellä sen suuta. Hän riippui jonkun näkymättömän, hyvin ohuen rihman varassa ja pyöri syvyyden yllä. Vieläkin hän voi muistaa sen tunteen, kuinka ihmisiä putosi hänen ohitsensa tuohon syvyyteen ja samalla tönäisten häntä pudotessansa. Vielä tänään hänellä oli selvä mielikuva ainakin yhdestä noista töytäisyistä. Tilanne oli ollut pelottava, mutta hän ei ollut pelännyt putoamista.

Kunpa ihmiset todella käsittäisivät, että heidän elämänsä on kiinni Jumalan armosta, armon näkymättömästä, ohuesta rihmasta, joka riittää kannattamaan heitä elämänsä loppuun asti, jos vain eivät itse saata tuota rihmaa katkeamaan. Jumalan armo on tavattoman suuri ja runsas, mutta itse kutakin ihmistä varten se on rajoitettu tiettyyn määrään, mitä ihmisen ei tule ylittää. Meille se on näkymätöntä uskovaisinakin ihmisinä, ja vain armo pitelee meitä ammottavan kuilun yläpuolella lukemattomien pudotessa sinne, joskus ehkä meitä töytäisten. Mutta kuinka tunteettomia me olemmekaan, kuinka armottomia! Nämä töytäisyt eivät näytä merkitsevän meille juuri mitään!

Johannes ei voinut olla ajattelematta sitä, kuinka pelottavaa oli se jumalanpalvelus, jossa ylistettiin Herraa Hänen hyvyydestänsä, oltiin varmoja siitä, että omistettiin paljon, mutta sen sijaan että olisi kannettu toistensa kuormia, tuettu, autettu, tallattiin toisia kaidan tien kulkijoita mutaan ja liejuun. Kuinka kauan olisi armon rihma kannattava niitä, jotka ikään kuin pyrkivät katkaisemaan veljeä ja sisarta kannattavan yhteyden Herraan? "Jos joku luulee olevansa jumalanpalvelija, mutta ei hillitse kieltään, vaan pettää sydämensä, niin hänen jumalanpalveluksensa on turha!"

Oliko Kaikkivaltias nyt mieltynyt näihin kokouksiin? Joskus vieraillessansa lähiseutujen yhteisöjen kokouksissa, oli jo salin ovella tullut kummallinen ajatus. Hän ei voinut sille mitään, se oli niin todellista. Kyllä, hän oli joskus elämänsä aikana vieraillut jehovan todistajien ja vastaavien kokouksissa, käynyt ulkomailla epäjumalanpalveluspaikoissa, ja nyt hänellä oli sama tunne.

Näissä kokouksissa puhuttiin hurskaita asioita, mutta mikä oli ratkaisevaa Johanneksen sydämelle, ei näissä kokouksissa tullut Herra Jeesus Kristus kirkastetuksi, vaan avoimesti suitsutettiin jollekin suurelle profeetalle tai jumalanmiehelle. Mikä nämä kokoukset erotti epäjumalanpalveluksista, jos kerran Herra ei saanut täyttä kunniaa?

"Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana, MUTTA TURHAAN HE PALVELEVAT MINUA OPETTAEN OPPEJA, JOTKA OVAT IHMISKÄSKYJÄ!" (Matt. 15: 8- 9).

Jokin Johanneksen sisimmässä oli aina värähtänyt näiden asioiden yhteydessä. Kun Herra Jeesus oli puhunut näistä asioista, säikähtivät opetuslapset jossakin määrin, sillä he sanoivat Herralle: "Tiedätkö, että fariseukset loukkaantuivat kuullessaan tuon puheen?" (Matt. 15: 12). Mutta Herra tiesi tehtävänsä ja vastasi heille samoin kuin mitä Hän haluaa sanoa meillekin tässä ajassa: "Jokainen istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois. Älkää heistä välittäkö..."

Kaikesta huolimatta Johannes rakasti näitä ihmisiä ja halusi auttaa heitä, suojella heitä. Parempi olisi olla hiljaa ja etsiä Herraa, kuin että lähes jokainen halusi astua Herran ja Hänen kansansa eteen jonkinlaisena johtajana ja pappina. Tästä eivät tehneet poikkeusta sen paremmin miehet kuin ei naisetkaan. Mutta mitä hyödytti jumalanpalvelus verisin käsin; mitä hyödytti jumalanpalvelus, jos sydämessä oli viha jotakin kanssamatkaajaa kohtaan? Turhaan, turhaan palveltiin Jumalaa!

Kaikkein pettävintä oli se, että näennäisesti Jumalan siunaukset olivat läsnä. Isabel rukoili entistä palavammin ja iloitsi Herrassa, vaikka oli juuri palannut matkalta, jonka aikana oli tehnyt kaikkensa saadakseen tuttavansa peruuttamaan kokouksen, johon Otto oli kutsuttu puhujaksi. Miksi hänelle ei riittänyt oman kylän ja seurakunnan asiat, vaan satojen kilometrien päähän hän matkusti puhumaan pahaa toisen kylän veljestä!? Joutuessaan joskus kasvokkain tämän sisaren kanssa, kauhistutti Johannesta tämän sisaren kasvojen ilme. Miksi hänestä tuntui kuin olisi ollut tekemisissä kuolleen kanssa?

Isabel sai järjestettyä niin, että kokouksessa puhui hänen oma sukulaisensa. Tässä tilaisuudessa parantui yksi sukulaisista juuri todetusta sairaudesta, ja tulipa jopa profetia, jossa sanottiin Jumalan käden lepäävän heidän yllänsä. Mutta lepäsikö tuo Käsi siunataksensa vaiko tuomion kätenä?

Johannesta oli aina vaivannut se, että ehtoolliskokoukset olivat ikään kuin jokin mystinen rituaali, jossa ammennettiin voimaa, mutta ei erotettu Herran Ruumista. Näissä kokouksissa ei tiettyjen veljien annettu puhua mitään, eikä niihin edes toivottu näiden tulevan. Äidit pitivät sylilapsiakin helmassansa ja rutistivat pieniä ehtoollisleivän palasia näiden suuhun, ikään kuin olisi ollut kysymys jostakin mystisestä, pelastusta tuovasta aineesta. Samoin he kostuttivat ehtoollismaljaan paperinenäliinan kulman ja antoivat lasten imeä sitä. Mitä ymmärsivät nämä imeväiset ehtoollisesta, joka oli tarkoitettu ymmärtäväisille ihmisille, jotka pystyivät erottamaan hyvän ja pahan? Kaiken lisäksi oli ehtoollinen muistojuhla, jossa kaiken tuli olla anteeksiannettu; toistensa jalat pestiin ikään kuin aivan konkreettisesti julkituoden: Niin kuin Herra on meille kaikille anteeksi antanut, niin mekin olemme toisillemme anteeksi antaneet. Niin kuin päivittäin jalkamme likaantuvat, ja me vaelluksessamme olemme vajavaisia, niin me nyt pesemme toinen toisemme jalat osoitukseksi samankaltaisuudestamme. Me olemme kaikki syntisiä ihmisiä, kuitenkin armosta pelastettuja. Me olemme yksi ruumis, emmekä halua kenenkään ruumiin jäsenen tuntevan itseänsä ulkopuoliseksi.

Oliko ihme, että Johanneksen mieleen usein tulivat sanat: "Jospa olisi teidän joukossanne joku, joka sulkisi ovet, ettette pitäisi tulta Minun alttarillani turhaan!" (Mal. 1: 10).

Ihmiset todella luulivat palvelevansa Jumalaa, ja luulivat tekevänsä tälle palveluksen kaikella sillä, mitä he tekivät kanssamatkaajillensa. He odottivat jopa Jumalan palkitsevan heidät, ja ehkä juuri tämä on kaikessa kauhistuttavinta. Todellisuudessa he ovat hyljänneet suoran tien ja ovat eksyneet ja seuranneet Bileamin, Beorin pojan tietä, hänen, joka rakasti vääryyden palkkaa (2. Piet. 2). Samasta palkkion etsimisestä puhuu Juuda 11: "Voi heitä, sillä he kulkevat Kainin tietä ja heittäytyvät palkan tähden Bileamin eksytykseen..."

Tässäkin ajassa on Baalakeja, jotka haluavat jonkun Bileamin kiroamaan Israelin kansan keskuudesta heille vastenmieliset ihmiset. Mitä muutakaan on se, kun tietyt ihmiset matkustavat satojakin kilometrejä kertoaksensa jostakin jumalanpalvelijasta mitä kauhistuttavimpia asioita valheellisesti, omien luulojensa ja käsitystensä, kuulopuheiden mukaisesti? Eikö Hartmutin Otosta laatima kirje ollut kuin Bileamin kirous?

Aikanaan Bileam ei rohjennut puhua muuta kuin sen, minkä Herra hänen suuhunsa pani, mutta tämän ajan Bileamit eivät pelkää lausua jopa suoranaista kadotustuomiota. He johtavat "paljastuksillansa" ja "totuuksillansa", jotka he heittävät jonkun hengellisen Israelin osan ylle, suuren osan kansaa Bileamin eksytykseen, uhraamaan ja palvelemaan epäjumalia.

Aivan kuten Kain näki ainoaksi mahdollisuudeksensa veljensä pois tieltä raivaamisen, aivan samoin monet tänä päivänä kulkevat samaa tietä, uskoen tekevänsä palveluksen Jumalalle.

Nämä tämän tien kulkijat tietävät, ettei tarvita mitään todellista veljenmurhaan. Riittää epäilyksen, epäluulon, herättäminen. "Luulevaisuus on mätä luissa", sanovat sananlaskut 14: 30). Samoin sanotaan, että "Luulevaisuus nostaa miehen vihan" (6: 34). Kuka todella voi käsittää tämän taudin hirvittävyyden? Se on syöpääkin pahempi, sillä se tunkeutuu luun ytimiin, eikä sitä paranna mikään muu kuin Jumalan ihme. Seurakuntaruumis oli nyt tämän kammottavan vihollisen vallassa, ja mädän haju tunkeutui esiin.

Toteutui myöskin osaltaan se, mistä Paavali puhuu 1. Kor. 11: "...kokoontumisenne ei tee teitä paremmiksi, vaan pahemmiksi". Seurakunta kiinnitti huomionsa vääriin asioihin, eikä siten voinut kasvaa. Riitakysymykset saivat aikaan sanakiistoja ja seurauksena oli "...joista syntyy kateutta, riitaa, herjauksia, pahoja epäluuloja... ja jotka pitävät jumalisuutta keinona voiton saavuttamiseen..." (1. Tim. 6: 3- 5). Herjauksia, pahoja epäluuloja! Kaikki oli talletettuna jo etukäteen Jumalan Sanaan!

Markku Vuori