Social Icons

Pages

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Ihaninta ihmisessä… seurakunnassa… 2

”Mutta Paavalin odottaessa heitä Ateenassa hänen henkensä hänessä kiivastui, kun hän näki, että kaupunki oli täynnä epäjumalankuvia. Niin hän keskusteli synagoogassa juutalaisten ja jumalaapelkääväisten kanssa ja torilla joka päivä niiden kanssa, joita hän siellä tapasi.” (Apt.17).

Hengessä kiivastuminen on ainakin kyseisen sanankohdan mukaisesti sisäinen asia, jota ei läheskään aina ole tarkoitettu julkituotavaksi juuri siinä hetkessä ja tilanteessa:

”…mutta tämä kaikki tulee ilmi, kun valkeus sen paljastaa, sillä kaikki, mikä tulee ilmi, on valkeutta. Sentähden sanotaan: ’Heräjä sinä, joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee!’ Katsokaa siis tarkoin, kuinka vaellatte: ei niinkuin tyhmät, vaan niinkuin viisaat, ja ottakaa vaari oikeasta hetkestä, sillä aika on paha. Älkää sentähden olko mielettömät, vaan ymmärtäkää, mikä Herran tahto on.” (Ef.5).

Millaista spontaania kiivastumista ja tuomiohenkeä olemmekaan menneiden vuosien aikana olleet todistamassa! Kaikki tällainen spontaani kiivastuminen ei niinkään perustu Totuuden janoon, vaan ihmisen sisäiseen pimeyteen, joka etsimällä etsii seuraavaa syyttäjän aitiota! Kaikella on oikea aikansa ja hetkensä, paikkansa. Nähdessämme selvästi vääriä asioita, tulisi mielessämme tulvan lailla kuohua halu siihen, mitä Paavalin esimerkki meille kertoo:

”Niin hän keskusteli synagoogassa juutalaisten ja jumalaapelkääväisten kanssa ja torilla joka päivä niiden kanssa, joita hän siellä tapasi.”

Mihin perustui tämän kiivauden jälkeinen käytös ja puhe? Ei toki helvetinkatkuiseen tuomiohenkeen, vaan:

Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan. Jumala, joka on tehnyt maailman ja kaikki, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä, eikä häntä voida ihmisten käsillä palvella, ikäänkuin hän jotakin tarvitsisi, hän, joka itse antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken.” (Apt.17).

Jumalamme ei totisesti tarvitse meidän tuomiohenkeämme ja katkeraa kiivastumista, jota emme hallitse. Totuus on totuus eikä pala tulessakaan, mutta silläkin on oma aikansa ja paikkansa! Mitä Hän meiltä odottaa sellaista, mikä on kautta aikojen ohitettu kiivauden hengessä?:

”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Mutta menkää ja oppikaa, mitä tämä on: 'Laupeutta minä tahdon enkä uhria.' Sillä en minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä.” (Matt.9).

Oi Herrani, kuinka paljon meillä onkaan opittavaa, erikoisesti tässä sekaannuksen ja opintuulten maailmassa ja ajassa! Mitä luimme edellisellä kerralla?:

”…ja olette vahvistaneet jumalattoman käsiä, ettei hän kääntyisi pahalta tieltänsä ja saisi elää, sentähden ette enää saa petosnäkyjä nähdä…”

Me olemme huitoneet ja heiluneet mielipuolen lailla, iskien jumalattomalla nyrkillä juuri niitä, jotka olisivat tarvinneet rakkaudellista asennetta ja kättä! Kuinka paksu peite onkaan silmillämme, jos emme vieläkään tajua, mitä merkitsee:

”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Mutta menkää ja oppikaa, mitä tämä on: 'Laupeutta minä tahdon enkä uhria.' Sillä en minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä.” (Matt.9).

Meidät on kutsuttu ja asetettu laupiaiksi samarialaisiksi, jotka elävät sydämensä, ei kiivaan luonteensa ja turvonneen päänsä mukaisesti!

”Monet ovat miehen mielessä aivoitukset, mutta Herran neuvo on pysyväinen. Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa, ja köyhä on parempi kuin valhettelija. Herran pelko on elämäksi…” (Snl.19).

”Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa!”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

 

Sample text

Sample Text

Sample Text