Suuri on pientä

”Sillä ’teidän tähtenne Jumalan nimi tulee pilkatuksi pakanain seassa’, niinkuin kirjoitettu on.” (Room. 2).

Kun katselemme kristillistä maailmaa tänä päivänä, on todella vaikeaa löytää siitä aidosti tervehenkistä ja ilahduttavaa kerrottavaa. Hengellisyyden vastustus on saavuttanut ennen näkemättömät mittasuhteet, vaikka tietynlaista uushenkistä kristillisyyttä tuntuu riittävän kaikkialla. Kaikki tämä kuuluu tähän aikaan ja on ennustettu jo tuhansia vuosia sitten. Meidän ei tule ihmetellä tapahtuvaa kehitystä, sillä kaikki on jo kirjoitettuna etukäteen. Tämä ei kuitenkaan poista kenenkään vastuuta missään suhteessa. Jokaisen ihmisen on jopa tehtävä tiliä jokaisesta turhasta sanasta, mikä ei ole palvellut ihmiskunnan parhaaksi vaan on tuottanut mahdollisesti suurtakin surua yksittäisissä sydämissä.

Ei ole ollenkaan yhdentekevää miten asennoidumme eri asioihin ja ympäröivään piiriimme. Ajatukseni menevät yhä uudelleen tuohon hetkeen, jolloin kaikki ovat koottuina ajan rajan tuolla puolen:

”Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Luuk.25).

”Totisesti minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.”

Koskaan aikaisemmin eivät seuraavat ajatukset ole tulleet mieleeni. Me ajattelemme aivan liian suureellisesti, ja urani narsistisen persoonallisuushäiriön ja itsetehostuksen piirissä on avannut silmiäni aivan uusille ulottuvuuksille. Meille on muodostunut aivan vääränlaisia käsityksiä ja toimintamalleja kristillisyyden alalla. Emme halua moittia mitään sydämen vakuuttuneisuudesta tapahtuvaa toimintaa missään muodossa, eikä arvostelumme koskekaan yksittäisiä työmuotoja, vaan puhumme nyt ensisijaisesti asenteista. Meille on annettu tehtävä maailmanlaajuisessa mittakaavassa ihmiskunnan parhaaksi, ja ennen kaikkea pelastukseksi. Meiltä odotetaan leiviskämme mukaista työpanosta, ja tässä juuri on suuri ongelmamme liiallisen ihmismielen hallinnan johdosta. Yhden leiviskän palvelijat on järkyttävällä tavalla masennettu liiallisilla inhimillisillä opetuksilla ja käsitteillä, eli heidän ylleen on haluttu asettaa raskas ja odotuksilla kuormitettu ies, joka ei ollenkaan sovi heille. Useamman leiviskän palvelijat taas on varustettu aivan liiallisen kirkkaalla sädekehällä, niin että on aikaansaatu ilmapiiri, missä heikommat saavat tuntea alemmuuden tunnetta, joka helposti johtaa pienempien lahjojen kätkemiseen väheksynnän peltoon.

Olemme viime kirjoituksissamme vakavalla tavalla viitanneet toimintoihin, joita ei Korkeudessa ole lainkaan huomioitu. Tässä yhteydessä emme varmaankaan tee mitään vääryyttä viedessämme ajatuksemme aivan erikoisella tavalla kirkkauden valtaistuimen valokehään, viitataten Herramme oikeat mittasuhteet tuoviin lauseisiin:

”Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Luuk.25).

”Totisesti minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.”

Inhimillisen ajattelun mukaisesti tämä tilanne on todella outo ja erikoinen. Siksi kai tätä kohtaa lainataan aika harvoin, eikä siitä ole kuultu puhuttavan kovin laajasti. Mikä siinä on niin outoa, etenkin tässä ajassa? Miksi Herra ei mainitse meidän mielestämme todella merkittäviä hengellisiä saavutuksia, jotka sellaisella tavalla ovat levittäytyneet ympäri maailman? Eikö Hän voisi jopa nimeltä mainita joitakin esimerkillisiä suuren karisman omaavia saarnamiehiä, joissa jumalisuus on sellaisella tavalla tullut kaikkien nähtäväksi, että heidän nimensä on kaikkien huulilla, etenkin kaikkien hengellisten tarpeiden kohdalla? Ovathan he tuottaneet tavatonta kunniaa itse Jumalalle oman palvelustehtävänsä kautta, jota tuhannet ja jälleen tuhannet kiittävät!

Miten voidaan näihin suuriin persooniin yhdistää Herramme vakavat ja varoittavat sanat?:

”Niin myös te, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: 'Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään'.” (Luuk.17)

Voitaisiinko elävämmällä tavalla tuoda julki oikea asenne siihen työhön, joka meille on uskottu? Missään vaiheessa ei Jumalan suunnitelmassa ole ollut jotakin siitä asenteesta, joka saa ihmisen painamaan mieleensä sen paremmin itseä korostavia tapahtumia kuin suurimpiakaan ihmetekoja. Ei ole epäilystäkään sen suhteen, kuka ilkeämielinen persoona on vääristellyt kaiken ja saanut mielet kiintymään aivan vääriin asioihin. Emme ikinä voi unohtaa Hänen mieltänsä ja palvelevaa Henkeään, joka vilpittömästi paljasti menestyksensä salaisuuden:

”Totisesti, totisesti minä sanon teille: Poika ei voi itsestänsä mitään tehdä, vaan ainoastaan sen, minkä hän näkee Isän tekevän; sillä mitä Isä tekee, sitä myös Poika samoin tekee. Sillä Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaikki, mitä hän itse tekee; ja hän on näyttävä hänelle suurempia tekoja kuin nämä, niin että te ihmettelette.” (Joh.5).

”En minä itsestäni voi mitään tehdä. Niinkuin minä kuulen, niin minä tuomitsen; ja minun tuomioni on oikea, sillä minä en kysy omaa tahtoani, vaan hänen tahtoaan, joka on minut lähettänyt.”

”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi  mitään tehdä.” (Joh.15).

Ei ole siis kysymys suurista teoista, joita me teemme, vaan kuuliaisuudesta ja oikeasta asenteesta pienissä asioissa. Emme voi kylliksi korostaa sitä, mitä kirkkauden valtaistuimen tuomiolla kerrotaan siitä, mikä korkeudessa on merkille pantavaa. Kaikki on inhimillisen mielen mukaan niin pientä ja merkityksetöntä, niin ettei sitä ole edes huomioitu jokapäiväisessä elämässä. Kerran se kuitenkin katsotaan ratkaisevaksi iankaikkisuuden kannalta. Tämän arvion ja määritteen ei tulisi jäädä vain kerran tapahtuvaksi, vaan nämä asiat on asetettu silmiemme eteen jo tässä ajassa. Mikä on esikuvamme, mikä määrittää arviomme ja asenteemme juuri nyt, kun vielä elämme tätä elämää? Miten me voisimme olla asemassa, jossa meidät huomioitaisiin erikoisella tavalla, kun ei korkein esikuvammekaan voinut itsestään mitään tehdä?

Mitä me todellisuudessa voimme saavuttaa ja aikaansaada iankaikkisuuden mittapuun mukaisesti? Voimme toki viitata, vailla todellista ymmärrystä, joihinkin ilmaisuihin, joita ei kuitenkaan voida lainata erillisinä:

”Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka uskoo minuun, myös hän on tekevä niitä tekoja, joita minä teen, ja suurempiakin, kuin ne ovat, hän on tekevä; sillä minä menen Isän tykö, ja mitä hyvänsä te anotte minun nimessäni, sen minä teen, että Isä kirkastettaisiin Pojassa.” (Joh. 14).

Kuinka moni onkaan omaksunut tämän kohdan itselleen, silmiensä nähdessä vain ajatuksen suuremmista teoista, jotka saavat heidät itsensä näyttämään kaiken aikaan saavaksi? Herramme ei selvästikään puhu tässä laadusta, vaan määrästä. Siksi Hän myöskin antaa ymmärtää, että suurimman on oltava pienin, ensimmäisen oltava viimeinen. Siten ei yksikään ihminen voi kerskailla tai olla kerskauksen aihe. Meidän tehtävämme on täsmälleen sama kuin Pyhän Hengen, joka kaikessa pyrkii vain kirkastamaan Herraa Jeesusta Kristusta.

…että  Isä kirkastettaisiin Pojassa…