Armoton osa 1

Toukokuu 2004

Olen varmaankin monen mielestä huono uskovainen ja hengellisen työn tekijä yksinomaan jo sen perusteella, että olen katsellut melkoisen määrän elokuvia elämäni aikana. Minä en kirjoita tätä kehottaakseni ketään käymään elokuvissa tai katselemaan televisiota. Olen vain vilpittömästi sitä mieltä, että oikealla asenteella ja mielellä katselluista, valikoiduista elokuvista voi oppia hyvin paljon. Miksi sitten monet hurskaat sielut aivan kauhistuvat ajatustakin television tai elokuvien katselusta, siihen on hyvinkin selvä vastaus, kunhan siihen asti ehdimme.

Minä ainakin olen oppinut valtavan määrän elämään liittyviä asioita seuratessani muiden ihmisten elämää niin heidän parissaan ollessani kuin myös lukiessani tai katsellessani heidän kohtaloitaan valkokankaalta tai kuvaruudusta.

Yksi vaikuttavimmista elokuvista aikanaan oli Clint Eastwoodin tähdittämä ”Armoton”, jonka sisällöstä en muista juuri mitään, eikä sillä ole merkitystäkään. Jostakin syystä kuitenkin jo pelkkä nimi ja ilmeisestikin uskomattomat raakuudet aiheuttivat minussa eräänlaisen reaktion, aivan kuten joskus tulee nähdessäni jonkun tutunnäköisen ihmisen kadulla. Itse henkilö tai asia ei ole se mikä tekee vaikutuksen, vaan jokin mielijohde, joskus aivan jumalallinen johdatuskin. Ihmisen ei loppujen lopuksi tarvitse olla sittenkään tutun näköinen, vaan ainoastaan jokin hänen eleensä tai liikkeensä tuo mieleen jonkin sisimpään jääneen yksityiskohdan.

Tuon elokuvan näkeminen sattui sellaiseen ajankohtaan, jolloin olin alkanut rimpuilemaan irti kaikesta siitä, mikä selvästikään ei auttanut minua eteenpäin ihmisen tielläni, vaan pyrki musertamaan olemukseni jonkin selittämättömän pahuuden alle. Ajatuksiini ei tullut, että tämä on niin hyvä elokuva, että se on katsottava uudelleen, vaan mielessäni soi heti, välittömästi, ajatus: ”Tässä on nimi kirjalleni, joka tulee kertomaan seurakunnasta, uskovaisista!”

Olen ollut hengellisen elämän piirissä jo melkein neljäkymmentä vuotta, ja siksi se ei voi olla vaikuttamatta tapaani kirjoittaa ja tuoda asioita esiin. Sellaiselle lukijalle tai kuulijalle, joka jossakin määrin vieroksuu hengellisiä asioita, haluaisin kuitenkin tuoda rohkeutta näkemään nämäkin asiat, sillä meitä jokaista maan matkaajaa kohtaavat seikat ovat hyvin paljon sidotut myös hengellisiin elementteihin. Ja olenhan minä henkilö, joka saa kiittää laajaa tietoisuuttaan ja tietämystään niin sanotusta persoonallisuushäiriöstä / psykopatiasta nimenomaan niitä hengellisiä piirejä, joissa olen elämääni elänyt! Eli psykopatian erikoistuntijaksi ilmeisestikin pääsee vain siellä, missä sitä ei ollenkaan luulisi olevankaan!

Miksi ihmisillä yleensä ottaen on niin paha olo? Tämä maailma ei ole mikään hyvä paikka, vaan jossakin määrin rohkenen lainata erään seurakunnan saarnaajaa, joka hiljattain totesi puheensa keskellä: ”Kyllä tämä maailma on oikeastaan aivan kamala paikka!” Eräässä mielessä se on aivan hyväksyttävissä oleva ajatus, vaikkakin kamala! Mutta yleisesti on iskostunut useimpien mieleen, että ns. seurakunta, olkoon se mikä tahansa, on eräänlainen turvapaikka jokaiselle ahdinkoon joutuneelle. Mutta jos allekirjoittanut on tullut ahdistuksen ja painostuksen, alistamisen erikoistuntijaksi juuri seurakuntaelämässä, ei vain yhden vaan useamman yhteisön piirissä, niin mistä me oikeastaan nyt puhumme?

Jos pahoinvointi seurakunnissa on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, kuin mikä nyt aivan kuin jäävuoren huipun tavoin on pullahtanut pinnalle, niin olisiko meidän korjattava jotakin, ajatuksiamme, mielipiteitämme, vai olisiko aivan radikaalisti nähtävä muutoksen tarve elämässämme, ei ainoastaan seurakunnan elämässä?

Armoa ei anneta, eikä sitä pyydetä, on vanha sanonta. Tuskin kukaan on kuitenkaan aikaisemmin tullut edes ajatelleeksi, että tämä sanonta voisi päteä ns. seurakuntaelämän keskellä. En voi milloinkaan unohtaa mielleyhtymääni katsellessani tuota raakaa elokuvaa. Siinä käytännössä, kehollisesti, tehtiin juuri sitä, mitä meidän keskellämme vuosikymmenien ajan on tehty hengellisesti!

Minä vältän lukemasta liialti muiden ajatuksia luonnehäiriöstä, koska mieleni on täynnä sinne tahtomattani syöpyneitä vaikutelmia ja kokemuksia. Minä kirjoitan omakohtaisesti, ns. omasta päästäni ja sydämestäni, pelkäämättä kuitenkaan lainkaan sitä, että jokin kirjoittamani ei pitäisikään paikkaansa. Päinvastoin! On aivan tuskallista yhä enemmän ja enemmän kohdata se tosiasia, että ns. kristillinen elämä on lähes täydellisesti unohtanut ja hukannut perustekijänsä, joiden pohjalta seurakuntaa yleensä voidaan kutsua seurakunnaksi. Huomaan käyttäneeni toistamiseen lyhennettä ns.. Niin sanottu, sellaisena pidetty! Miten sen sitten kuvaammekaan. Ulkonainen muoto voi olla tallella vaikka kuinka ilmeisenä, mutta jos sisältö puuttuu, johdumme jälleen ajattelemaan vanhaa viisaaksi todettua sanontaa: ”Moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä!”

…aikana, jolloin ihminen hallitsee toista

hänen onnettomuudekseen!

Piti sanomani, että eräänlainen julkilausuma luonnehäiriön yhdestä peruspilarista on Saarnaajan kirjassa, sen kahdeksannessa luvussa: ”Kaiken tämän minä tulin näkemään, kun käänsin sydämeni tarkkaamaan kaikkea, mitä auringon alla tapahtuu aikana, jolloin ihminen vallitsee toista ihmistä hänen onnettomuudekseen.” (käännös 1938).  ”Tämän kaiken minä havaitsin tarkkaillessani, mitä auringon alla tapahtuu aikana, jolloin ihminen hallitsee toista tämän onnettomuudeksi.” (käännös 1992).

On mielenkiintoista se, ettei sanota jonkin hallitsevassa asemassa olevan käyttävän asemaansa väärin, vaan nimenomaan sanotaan: ”Jolloin ihminen hallitsee toista tämän onnettomuudeksi!” Viime päivinä tämä asia on tullut sisimpääni aivan kuin tuskaksi, joka on pakko saada pois. Joka vähänkään ymmärtää Raamatun symboliikkaa tietää, ettei tätä ole sanottu vain pahoista ihmisistä, jossakin siellä julmassa maailmassa, vaan se puhuu hyvin laajoista ihmispiireistä, meistäkin. Minä näen tämän asian ehkä suurimmaksi kiroukseksi ennen kaikkea kristikansan piirissä!

Aivan viime aikoina on mieleeni yhä uudelleen noussut mielikuvia menneiden neljänkymmenen vuoden ajalta, ja mitä enemmän minut on pakotettu ajattelemaan näitä asioita, sitä surullisemmaksi olen tullut.

Aikanaan ihmettelin tiettyjä vaikeuksia uskovaisten keskuudessa, enkä löytänyt niille mitään selitystä. Oli vain käsittämätöntä että juuri siellä, missä luulin suurimman ja parantavimman harmonian vallitsevan, vallitsikin mitä uskomattomin terrori ja alistaminen! Nyt näen tämän ongelman niin laajana, että se tekee pahaa ja tahtoisin asian olevan aivan toisin. Mutta tosiasia on, että uskovaisen tuhoavin ongelma tänä päivänä on hänen halunsa, aivan kuin geeneihin istutettu pakkonsa, vallita ja hallita toista ihmistä, jos ei useampaa, niin ainakin aviopuolisoa, lapsia tai läheistä ihmistä!

Tämä vallitseminen ja hallitseminen ei rajaudu aktiivisiin, jonkinlaisen aseman omaaviin seurakuntalaisiin (muistakaamme koko ajan, etteivät nämä asiat koske vain hengellisiä piirejä, vaan hieman erilaisen hahmon omaavina ne vallitsevat kaikessa inhimillisessä elämässä), vaan tätä valtaa käyttää niin lattiaa kuuraava siivoojanainen kuin kansan edessä seisova julistajakin.

Aikanaan, ensimmäisinä uskoon tulon vuosinani, oli mielessäni jo voimakkaana ajatus, että noin 90 % uskovaisuudestamme perustuu siihen, että näemme toiset ihmiset huonompina kuin itsemme. Jos nämä eivät todellisuudessa ole sitä, pyrimme tekemään heistä sellaisia erinomaisen havaintokykymme perusteella. Jos virheitä ei sitten pettymykseksemme löydykään, oveluudessamme mielikuvituksemme luo niitä, ja jo muutaman oivalluksen jälkeen alamme itsekin uskoa keksimämme asian, etenkin kun useampaan kertaan vakuutamme itsemme siitä!

Millaista kavaluutta siellä, missä sen tulisi olla korkeintaan maassa matelevan käärmeen hahmossa! Mutta me elämmekin edistyksellisessä ajassa, jossa viisautemme on lisääntynyt tavattomasti. Ei todellakaan, tietomäärämme on lisääntynyt, mutta että viisaus olisi lisääntynyt… pöh, pöh! Viisautta ei enää olekaan se, mitä ennen pidettiin viisautena, vaan nyt kaikki on käännetty päälaelleen.

Viisas ihminen on vain sellainen, joka tietää kuka ja mikä voi olla viisas. Aivan tyhjäkin pää voi tuntea olevansa täysi ainakin monitorin edessä internetsivujen vilistessä silmissä tai lukiessaan jonkun toisen ajatuksia kirjasta. Mutta mikä on meidän omaamme, ja mikä muualta omaksuttua? Viime aikoina olen alkanut uskoa, että yli 95% uskovaisuudestamme perustuu harhakuvitelmiin omasta erinomaisuudestamme ja toisten huonoudesta. Tässä tulemme toiseen peruspilariin, kun puhumme luonnehäiriöstä.

Kyky puhua pitkään sanomatta mitään

Luonnehäiriöisyys rakastaa sanarikkautta, lauseiden helinää ja kilinää, mutta ei ymmärrä todellisesta musiikin ja tunteiden harmoniasta yhtään mitään. Ääntä saa ja pitääkin olla paljon, sillä hiljaisuus on suorastaan kammottavaa, koska juuri hiljaisuuden hetkellä jokin sisimmässämme väkisinkin pyrkii kuuluttamaan jonkin sellaisenkin olemassaolosta, minkä kaikin tavoin pyrimme kätkemään. Eli puhua saa, meluta saa, mutta ei missään tapauksessa puhua syvällisistä asioista, jotka panevat tutkistelemaan itseään. Siksiköhän nykyajan seurakunnissa entistä enemmän keskitytään äänekkääseen, rytmikkääseen musiikkiin, ja saarnatkin ovat vain eräänlaista sanahelinää tai pelkkää opinkappaleiden esittämistä. Tässä kohden varmaankin olemme erehtyneet vakavasti luullessamme, että ainoastaan poliitikoilla on kyky puhua pitkään sanomatta yhtään mitään!

Armoa ei anneta eikä sitä pyydetä! Ovatko kaikki saavuttaneet jonkin ylimaallisen tilan, jossa on vapauduttu kaikista niistä perustotuuksista, mitkä Herra osoitti aivan käytännössä omalla elämällään? Olemmeko jo saavuttaneet täydellisyyden tilan, jossa jokaisella on tavattoman paha olo, mutta siitä huolimatta hoetaan itselleen koko ajan: kaikki hyvin, kaikki hyvin! Kaikki hyvin niin kauan kuin ei katso peiliin ja näe jotakin sellaista, mitä vain muissa näyttää olevan?

Miksi lähes jokainen seurakuntalainen on niin täynnä ahdistusta ja padottuja tunteita ja pahoja oloja, vaikka ei ehkä aina itse tiedosta sitä? Mitä kertoo aivan käytäntö meille? Jos sisar tulee luoksemme ja kertoo avioliittonsa haaksirikkoutuvan minä hetkenä tahansa, iskee kauhistuksen kanahäkki sielunhoitajien tai seurakuntalaisten päähän sellaisella voimalla, että voidaan vain ylistää ja kiittää Herraa siitä, että hän tämänkin tapauksen on ratkaissut jo Golgatalla, ja sisar lähetetään kotiin syyllisyyden suunnaton taakka yllänsä kehotuksin tehdä kaikkensa asian korjaamiseksi niin mukavan miehen kanssa!

Sisar on jo tehnyt kaikkensa ja pyytänyt nyt apua seurakunnalta, mutta joutuukin pohtimaan mitä syntiä on tehnyt, kun on tähän tilaan joutunut. Täytyy olla syy siihen, jos nainen on mustelmilla, sillä eihän kukaan seurakuntaan kuuluva mies sellaista tee ilman pätevää syytä!

Herra, tulisiko meidän rukoilla, että tuli taivaasta lankeaisi näiden hurskaiden lohduttelijoiden ja lässyttäjien päälle? Ei, ei sittenkään, vaikka edes kerran tapahtuneena se ehkä hetkeksi toisi jumalanpelkoa näiden armottomien ylle!

Voittajan puolella

Tämä maailma, seurakunta mukaan lukien, haluaisi koko ajan olla voittajan puolella, niin että kukaan ei enää puolusta heikkoja. On vain yksi todellinen Voittaja, jonka puolella meidän tulisi olla, mutta kun Hän on nähtävissä vain puhtaassa, todella kääntyneessä sydämessä, on pakko turvautua näkyviin voittajiin.

Luonnehäiriöisyys ei siis halua tutkistella itseään, todella tietää kuka ja mitä on. Se ei salli nähdä todellisuutta, totuutta. Eli siis kukaan tällaisessa tilassa oleva ei todella tiedä kuka ja mitä on, eli ei ole missään suhteessa totta! Kuinka pitkälti tämä pätee seurakuntaelämäämme, on kauhistuttavaan suuntaan johtava ajatus!

Jos joku vastoin tahtoaankin, niin kuin todellisuudessa on meidän jokaisen kohdalla, sitten tulee viedyksi taivaallisen peilin eteen ja joutuu katsomaan itseään juuri sellaisena kuin on, niin mitä tapahtuu jos hän kertoo siitä yhteisössään ja pyytää esirukousta tullakseen toisenlaiseksi? Mikä on ensimmäinen sielunhoidollinen kysymys? ”Mitä syntiä olet tehnyt, kun olet tuollaiseen tilaan joutunut?” Pöyristyttävää, kauhistuttavaa! Miksi tällainen kysymys esitetään? Juuri siellä, missä kyynelten tulisi tulla silmiin jonkun rohjetessa olla juuri sellainen kuin on! Miksi tunnustuksen kuulijat joutuvat ikään kuin kauhun valtaan, niin että asia on ohitettava niin nopeasti kuin suinkin? Paljon äänekästä kiitosta, paljon äänekästä laulua, jotta tunnustuksen aikaansaama puhuttelu ja sydämiin tunkeutuva kehotus kaikkien parannuksen tekoon saataisiin pysymään siellä kallisarvoisessa korulippaassa, sydämen ja mahalaukun välissä!

Tänä päivänä ei siis voi tunnustaa vajavaisuuttaan ja epäonnistumistaan aikaansaamatta laajaa torjunnan ketjureaktiota. Alussa Sanan koskettaessa ihmisten kysymys kuului: ”Veljet, mitä meidän pitää tehdä?” Kun nyt saamme kosketuksen sisimpäämme, kuuluu kysymys toista syyttäen: ”Mitä syntiä olet sinä tehnyt, kun tuohon tilaan olet joutunut?” Eli jos haluaa olla joutumatta armottomien tovereiden arvostelun kohteeksi ja haluaa olla kelvollinen ja hyväksytty seurakuntalainen, on tehtävä kaikkensa säilyttääkseen hyvän julkisivun. Julkisivu on se mikä ratkaisee, kalkkimäärästä riippumatta, sisällä saa olla mitä vain!

Lupa tehdä mitä vain?

Kuinka voimallisena olemmekaan kokeneet siinä yhteisössä, josta minäkin olin osa, että kunhan vain hyväksyy tietyn auktoriteetin, saa tehdä ja sanoa mitä tahansa, ja aina löytyy suojelija, joka pitää tunnustukseen tarrautuvan pystyssä hinnalla millä hyvänsä!

Tässä tulemme kolmanteen luonnehäiriöisyyden tukipilariin. Hyvänen aika, puhummeko nyt seurakunnasta vai luonnehäiriöisyydestä? Huh, huh, huh! Niin kauan kuin on yhteneväisiä piirteitä, puhumme kai pakosta kummastakin. Luonnehäiriöisyyden kolmas tukipilari, tekemättä arvojärjestystä, on se, että sanat ja teot ovat aivan tolkuttomassa ristiriidassa keskenään. Miten siis on? Puhummeko nyt luonnehäiriöstä vai seurakunnasta — eiköhän molemmista yhdessä!

Eikö seurakunnan todistus ja eletty elämä olekin aivan kohtuuttomassa ristiriidassa keskenään? Eikö? Käsi sydämelle, en nimeä ketään näissä kirjoissamme, mutta ainakin salassa sisimmässäsi voit turvallisesti myöntää, että olen lausunut julki totuuden, joka on monen, monen sydämellä!

Erikoisesti juuri nyt, kun olen tulossa palkatuksi mielenterveystyöhön (2004), eli sosiaaliselle alalle, olen entistä enemmän saanut tuntea tulleeni hylätyksi niiden taholta, jotka aivan erikoisella tavalla uskovat olevansa Jumalan valittua kansaa tässä ajassa. Ei auta se, vaikka kuinka korostaisi ahdistuksessa olevien ihmisten määrää ja avun tarvetta. Kaikille näyttää riittävän se, kun oma suku on nyt pelastettu ja osallinen armosta — voi hyvänen aika, mistä armosta? Kuinka täysin armoton ihminen voi olla armollinen? Oma suku, oma pesä on tärkein, ja tässäkin kohden törmäämme jälleen kerran johonkin aivan kohtuuttoman uskomattomaan asiaan, vaikka olemmekin tekemisissä uskovaisten ihmisten kanssa. Armo ei tunnu riittävän edes sille läheisimmälle ihmiselle!

Muistan kuinka vuosia sitten luonamme alkoi käydä iäkkäämpi aviopari. Mies oli kokenut todella kovia ja oli aikanaan ollut lähellä kuolemaa. Nyt kumpikin oli kokenut uudistuksen ja he alkoivat käydä pienessä ryhmässämme, ja mekin vierailimme heidän luonaan maaseudulla. Olimme paljon yhdessä ja iloitsimme monista asioista. Mutta sitten tavatessamme heitä vuoden kuluttua oli sisarella aina kyyneleet silmissä, ja mies aivan avoimesti selvitti, että on kysymys naisen asemasta perheessä. Kaikki ymmärtäisimme, niin hän ajatteli, että naiselle on todella vaikeaa alistua raamatulliseen asemaan, missä mies on perheenpää!

Tuskin olemme koskaan tavanneet monta niin suloista ja nöyrähenkistä aviovaimoa, joka kaikin tavoin pyrkii miellyttämään miestään jopa ylitse voimavarojensa. Miksi ihmeessä juuri tällaiset naiset joutuvat naimisiin miesten kanssa, jotka eivät lainkaan ymmärrä mitä ovat liitossaan saaneet osakseen?

Vähitellen selvisi, ettei kysymys ollut mistään normaaleista ongelmista, vaan miehen halusta saada nainen täydelliseen hallintaansa. Eli elämme nytkin ajassa, jossa ihminen hallitsee toista tämän vahingoksi!

Tämä tapaus on yksi järkyttävimmistä, ennen kaikkea kun tämä hallinta ei jäänyt vain vaimon ylle. Tämä onkin kaikessa niin pelottavaa. Joka lähtee tälle vallitsemisen ja hallitsemisen tielle, ei hetken kuluttua tyydykään sen hetkisiin tavoitteisiin, vaan vallanhimo kasvaa kuin vatsa syödessä, vai miten se olikaan. Hetken kuluttua tämä mies oli hallitsemassa jo minuakin ja kaikkea tekemäämme. Välirikko oli ainoa todellisuus sen jälkeen, eikä tällä hetkellä ole tiedossa kuinka valtava mahti nyt on saavutettu!

Kerromme näistä asioista hienoisen huumorin varjolla, mutta todellisuudessa on kysymys kuolemanvakavista asioista. Me emme tässä yhteydessä käy sitä tarkemmin selvittämään, mutta tämä vallanhimo tuo mukanaan paljon valtaa ja näennäistä hurskautta ja kunniaa, mutta samalla kätketyn kuoleman, hengellisen riutumisen, minkä näkee vain Jumala ja hänen armoittamansa, näkökyvyn omaavat kanssamatkaajat.

Joka on lähtenyt tälle tielle, on tavallaan tiellä, joka vie mennessään, eikä ihminen oikeastaan vaella ollenkaan, vaan laskee alamäkeä kohti tuntematonta syvyyttä. Vain Jumalan armo voi tulla avuksemme, sillä tällaisella vallan tiellä kulkevat ovat sulkeneet kaikki sielun ovet ojentamiselta ja nuhtelulta. Pelottavaa, todella pelottavaa! Etenkin se, kuinka yksi todella vaikuttava sananpalvelija on useaan kertaan viestittänyt minulle, ettei tule puuttua negatiivisiin asioihin, vaan puhua vain hyvistä asioista!

Tässä kohtaamme jälleen kerran tuon luonnehäiriöisyyden peruspilarin. Puhua saa, mutta tulee varoa puhumasta puhuttelevista asioista. Ihminen ei halua kosketusta sisimpäänsä, mutta antaa sisimpänsä ohjata itseään.

Markku Vuori

Jatkuu…