Social Icons

Pages

lauantai 16. toukokuuta 2015

Toivon tuoma yhteys


 
”Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo; kuinka kukaan sitä toivoo, minkä näkee? Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin me odotamme sitä kärsivällisyydellä.” (Room.8).

Jossakin mielessä me länsimaalaiset olemme maailman onnellisimmassa asemassa olevia ihmisiä. Viimeiset seitsemänkymmentä vuotta ovat omalla tavallaan erikoisimmat koko ihmiskunnan historiassa. Oma mieleni on avautunut käsittämään tämän nähtyäni niin monta dokumenttia ja luettuani niin monta kirjaa. Me olemme tottuneet melko helppoon elämään riippumatta oikeastaan ollenkaan taloudellisista olosuhteistamme. Afrikan-matkani jälkeen olen ollut vakuuttunut siitä, että vähäosaisinkin länsimaissa on kaikesta huolimatta monessa suhteessa kuin puolimiljonääri verrattuna kehitysmaiden ihmisiin. Tämän näemme nyt aivan erikoisella tavalla pakolaistilanteessa. Elämämme on ollut niin helppoa ja valoisaa, että nyt synkkien pilvien ilmaannuttua historian taivaalle emme oikein tiedä mitä ajatella ja uskomme joutuu koetukselle.

On ollut helppoa olla uskovainen etenkin meidän maassamme. On ollut varaa reteillä omilla näkemyksillään ja erimielisten moittimisella. Länsimaissa uskotaan sananvapauteen ja lehdistön oikeuksiin, käsittämättä oikeastaan ollenkaan mitä on tehty ja ollaan tekemässä. Onkohan länsimaalainen oikeastaan koskaan aikaisemmin ollut sellaisella tavalla kaivamassa verta omasta nenästään? Luodaan olosuhteita ja ilmapiiriä, joista ei voi olla mitään hyvää sanottavaa ja hyviä seurauksia. Jopa uskovaisetkin ovat kadottaneet laajoissa piireissä käsityksen siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei. Elimme monia vuosikymmeniä, joiden aikana uskovainen erottautui joukosta ulkonaisen olemuksensakin johdosta, mutta nykyään moni aivan tavallinen maallinen ihminen on siveämmän ja asiallisemman oloinen kuin räikyvällä tavalla tunnustautuva ”uskovainen”.

”Sillä toivossa me olemme pelastetut…”

Saan todella usein kuulla kysymyksen, onko mitään parempaa odotettavissa tai tulossa. Rakkaus on suurin tekijä kristillisessä elämässä yhä vielä, vaikka se niin laajoissa piireissä onkin kylmennyt.

”Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.”

Me emme voi rakkauden kylmenemisen perusteella hylätä uskoa ja toivoa, koska ne vieläkin ovat kolmen tärkeimmän asian joukossa. Rakkauden puute vaikuttaa uskoomme ja toivoommekin, minkä tuo esiin niin usein kohtaamamme masentava ilmiö:

”Mutta jos paha palvelija sanoo sydämessään: 'Minun herrani viipyy', ja rupeaa lyömään kanssapalvelijoitaan ja syö ja juo juopuneiden kanssa, niin sen palvelijan herra tulee päivänä, jona hän ei odota, ja hetkenä, jota hän ei arvaa…” (Matt.24).

Hän on menettänyt toivonsa odottaessaan sellaista, mikä kuuluu hänen oman mielensä piiriin, mutta ei jumalalliseen suunnitelmaan ja kehitykseen. Herramme ehkä viipyy mielestämme, samoin kuin monet odottamamme asiat, mutta mikään ei oikeuta meitä rakkaudettomaan toimintaan ja asenteeseen toisiamme kohtaan. Me emme ehkä lyö kanssapalvelijoitamme, veljiämme ja sisariamme, mutta olemme itsekin sitä käsittämättä antaneet näkemämme kehityksen juovuttaa mieltämme jättämällä lähimmäisemme oman onnensa nojaan. Me olemme itse jättäneet hengellisen yhteytemme muihin ihmisiin pelätessämme kohtaamiamme vaikutteita. Elämme toki ajassa, jossa jos mahdollista, valitutkin eksytettäisiin. Olemme kuitenkin osa hengellistä lammaslaumaa, jossa kaikkein vaarallisinta on jäädä aivan yksin laitumen reunalle! Juuri nyt me tarvitsemme lauman suomaa turvaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin, niin että päivällä suomme toisillemme varjoa, yöllä lämpöä.

”Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri. Sillä te tarvitsette kestäväisyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on.” (Hebr.10)

Mietipä uskalluksen ja toivon yhteismerkitystä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

 

Sample text

Sample Text

Sample Text