Tammikuu 1993
Vanha sananlasku
sanoo, että ruoho aina näyttää vihreämmältä aidan toisella puolella. Kuka lie
ensimmäiseksi tämän viisaan ajatuksen julkituonut, mutta se on tänä päivänä
aivan yhtä totta kuin kaikkina menneinäkin aikoina.
Lapsi elää aivan normaalin ihmisen
kehityksen puitteissa eräänlaisessa mielikuvitusmaailmassa, mutta mitä enemmän
hän kehittyy, sitä enemmän hän tiedostaa elämän todellisuuden, ja kaikki
mielikuvitukseen liittyvä asettuu oikealle paikallensa. Normaali kehitys
aikuisuuteen ja vastuullisuuteen kulkee hyvin moninaisten vaiheiden lävitse,
mutta lopputuloksena tulee olla aikuistunut ja oman vastuunsa tunteva varttunut
ihminen. Hän tiedostaa käytännön todellisuuden, mutta samalla kuitenkin mielikuvituksessaan
haaveilee kaikesta siitä, mitä hän toivoisi elämäänsä. Näin on niin uskovaisen
kuin aivan tavallisen, mihinkään uskontoon sitoutumattoman ihmisen kohdalla.
Tässä elämässä vallitsevat kuitenkin
sellaiset lait, ettei jokainen saavuta hänelle asetettua tavoitetta sen
paremmin yksilönä tai perheenjäsenenä, kuin ei myöskään yhteiskunnan osasena.
Jotkut jäävät niin lapsuutensa haavekuvien varaan, etteivät ole kykeneviä
olemaan täysipainoisesti mukana ihmisyhteisössä; tai jos kaikki epätodellinen
ei ole lapsuuden perintöä, saattaa se olla tulosta vasta aikuisiässä koetuista
pettymyksistä ja turhautumista. Haavemaailmaan pakeneminen on hyvin
luonnollinen pakotie kaikesta konkreettisesti koetusta; myöskin se on helpoin
keino psyyken suojelemiseksi. Mikä sitten on lopputulos tästä kaikesta, riippuu
sen laajuudesta ja kestoisuudesta. Jokainen meistä turvautuu tähän keinoon
enemmän kuin itse pystyy havainnoimaan, joten se on osa täysin normaalia
ihmiselämää. Mutta niin kuin kaikessa on tietyt rajansa, niin tälläkin alueella
on hyvin ratkaisevaa kuinka suuren vallan ja alueen elämässä sille antaa.
Monet uskovaiset ihmiset ajattelevat
olevansa vapaita kaikesta tällaisesta, mutta todellisuudessa he ehkä
tiedostamattaan ovat enemmän sellaisen vallassa kuin muut yhteiskunnan jäsenet.
Aivan kuten ihmisruumis tarvitsee tietynlaisia ravinneaineita sopivassa mittasuhteessa,
aivan samoin ihmisen henkinen olemus tarvitsee monenlaisia asioita
tasapainoisesti. Tässä juuri onkin kaiken vaikeus, sillä helposti annostellaan
jotakin liiallisesti, niin että hyvinkin hyödyllinen ja tarpeellinen muuttuukin
vastakohdaksensa.
Karlin vaimo on osaltaan hyvä
esimerkki siitä, mitä ylenmääräinen tiettyjen aineiden nauttiminen aikaansaa.
Hän lihoi tolkuttomasti, joutuen melkein rullatuoliin, mutta sitten
sairastuttuaan vaikeaan, osin tuntemattomaan sairauteen, hän laihtui melkein
vieraan näköiseksi. Nyt hän saavutti toivuttuaan toisen äärilaidan. Hän alkoi
nauttia ylen määrin kaikkea sellaista, mikä ei varmasti lihota, ja seurauksena
oli sellainen terveysintoilu, että alkuaikoina myös hänen miehensä laihtui
lähes sairaalloisesti.
Ihmiset siis kulkivat
äärimmäisyydestä toiseen; vain harvat pystyivät kulkemaan tasapainoisesti
keskitietä. Tämä tilanne johti automaattisesti siihen, että seurakunnankin
keskuuteen tuli kaikenlaista turhaa kärsimystä näiden intoilijoiden tähden,
niin että juuri kenelläkään ei ollut Jumalan hänelle tarkoittamaa omantunnon
vapautta, vaan kaikki tarjottiin kuin valmiiksi pureskeltuna saarnamiehen tai
lähimmäisen omantunnon tarjottimelta.
Kaikkein suurimmat vaikeudet olivat
aivan ilmeisesti itse kunkin naimisissa olevan seurakunnan jäsenen avioliiton
alueella, vaikka yhä vielä pyrittiin kiistämään tämä tosiasia. Ehkä tässäkin
kohden tuli tulla julki sen asian, että jos kaikki tämä kiistäminen ei ollut
tiedostettua ja valheellista, elivät monet ihmiset tietynlaisessa
mielikuvitusmaailmassa, missä kaikki oli hyvin ja järjestyksessä, vaikka
todellisuudessa kaikki oli täysin päin mäntyä!
On osaltaan, oikeassa mittakaavassa,
täysin tarpeellista ja hyväksyttävää, elämän lakien mukaista, että ihminen
haaveilee ja kuvittelee, elää ajoittain mielikuvitusmaailmassa. Jos ihminen ei
haaveile mistään, odota hartaasti jotakin parempaa, asioiden korjaantumista, ei
hän ole terve henkisesti; tai jos on terve, ei ole sitä kovin pitkää aikaa.
Vaikka ei puhuttaisi raamatullisesta uskon asenteesta, näkymättömään luottamisesta
ja sen mukaan ojentautumisesta, on ihmisen elämässä mitä suurin merkitys
uskolla, olkoon se sitten sitä uskoa mistä Raamattu puhuu tai sitten vain
yleensä uskoa.
Jos ihminen lakkaa odottamasta
parempaa, antautuu fatalismin valtaan (fatalismi = usko kohtalon ylivaltaan),
eikä osaa kuvitellakaan jotakin parempaa olevan tulossa, antautuu hän
pessimismiin, negatiivisuuteen, joka ei tuhoa ainoastaan häntä itseään, vaan
vaikuttaa haitallisesti jokaiseen jonka kanssa hän on tekemisissä. Siksi
Jumalan Sana niin kokonaistodistuksensa kuin yleishenkensäkin puolesta on
selvästi kaikenlaista negatiivisuutta vastaan. Jos missä, niin tässä kohden suurin
osa uskovaisia rikkoo Jumalan tarkoitusta ja ajatuksia vastaan ehkä tiedostamattaankin
sellaisessa määrin, ettei ole mikään ihme jos hänen tiensä näyttää kulkevan
jatkuvasti yhä syvempien ja vaikuttavampien pettymysten ja koettelemusten lävitse.
Normaalisti kehittynyt ihminen
kykenee asennoitumaan kohtaamiinsa asioihin oikealla ja terveellä tavalla. Mutta
yleisesti on havaittavissa, että väärä opetus lähes kaikkien seurakuntien ja
kirkkokuntien keskuudessa on johtanut siihen, että ihmiset, vaikka luottavatkin
kaiken elämässään perustuvan raamatullisena pitämäänsä uskoon, kaikesta
huolimatta elävät uskon sijasta eräänlaisessa haave- tai mielikuvitusmaailmassa.
On siis luonnollista, että
uskovainenkin ihminen ajoittain ja osittain haaveilee, mutta
mielikuvitusmaailma ei saa olla hallitseva tekijä, koska se johtaa jossakin
vaiheessa, ehkä suurten pettymysten ja masentavien tilanteiden keskellä,
peruuttamattomiin virhearviointeihin ja tekoihin.
Ilse koki elämänsä sietämättömäksi
kaiken kokemansa jälkeen. Näistä asioista olemme puhuneet aikaisemmissa
luvuissa, joten kaiken nyt kertomamme ymmärtämiseksi on ehdottoman
välttämätöntä lukea ensin nuo luvut.
Ei ole juuri mitään surullisempaa
seurakunnan keskuudessa ja yleensä ihmiselämässä, kuin epäonnistunut
avioliitto. Yleinen suhtautuminen ja opetus lähes kaikissa uskonyhteisöissä
harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta eivät hyvää tarkoittavasta asenteestansa
huolimatta palvele jäseniänsä ja heidän parasta, vaan päinvastoin johtaa juuri
siihen, mitä ei toivota.
Ilse kärsi, kärsi tavattomasti
avioliitossansa ja koki miehensä olevan täysin väärämielinen häntä kohtaan.
Yleiseen tietoisuuteen oli tullut, kuinka tämä oli jopa ruumiillisesti
pahoinpidellyt häntä. Totuus oli kuitenkin hyvin suuressa määrin jotakin aivan
muuta, ja voitaisiin todeta toisen vanhan sananlaskun mukaisesti, että
"itsellensä sika kiusaa tekee, kun purtilonsa kaataa".
Vaikeinta kaikessa oli se, että
seurakunnassa oli niin monenlaisia ihmisiä ja vaikeuksia. Ne, jotka todella
kärsivät vääryyttä ja olivat suuressa ahdistuksessa, odottivat vuosikausia apua
ja asioiden korjaantumista, mikä ei kuitenkaan näyttänyt olevan edes
lähimaillakaan. He pysyivät uskollisina valitsemillensa elämäntovereille,
tuntui ratkaisu oikealta tai väärältä, oli tämä toveri sitten oikea tai väärä
kylkiluu, oikea tai väärä perheen pää.
Kaikki liitot eivät totisesti olleet
oikealla tavalla Jumalan kasvojen edessä solmittuja. Sillä ihmiset olivat
tehneet liittoja, joissa kaksi ei todellakaan ollut tullut yhdeksi lihaksi,
vaan ikään kuin siamilaisiksi kaksosiksi, jotka kaikin voimin rimpuilivat
päästäkseen eroon toisesta, ja kulkeaksensa omia teitänsä. Toisaalta taas oli
niitä, joilla kaikki olisi ollut hyvin, ja joiden puoliso olisi hintaan mihin
tahansa halunnut kaiken onnistuvan ja menestyvän, mutta tietyt onnettomat asiat
eivät sallineet sen toteutuvan.
On aivan käsittämätöntä se, kuinka
paljon mustasukkaisuutta ja vääriä asenteita on uskovaistenkin keskuudessa.
Ilsen mies Reinhold oli kunnon mies, ahkera, uskollinen, totuuteen pyrkivä,
joskin joissakin asioissa hyvin lapsellinen ja kehittymätön. Mutta kaikista
huonoista puolistansa huolimatta hänen hengellinen elämänsä noudatti selvää
Sanan linjaa: Hengellä tuli kuolettaa lihan teot. Hän pyrki kaikkinensa
karkottamaan niin mielestään kuin olemuksestaankin kaiken negatiivisen ja
väärän, siitäkin huolimatta että hänen vaimonsa ajoittain oli suorastaan
vainoharhainen ja monessa suhteessa niin negatiivinen, että vaikutti usein
siltä, että hän aivan nautti kaikesta kärsimyksestään sairaalloisella tavalla.
Ilseä voitiin kutsua kauniiksi
naiseksi, ja hän osasi pukeutua hienotunteisen aistikkaasti, muistellen Sanan
kehotusta, että tuli noudattaa entisaikojen esikuvia: "...Sillä näin myös muinoin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa
Jumalaan, kaunistivat itsensä ja olivat miehillensä alamaiset..."
(1.Piet.3:5) Mitä tulee lainauksemme aivan loppuosaan, se oli kuitenkin suuri
kysymysmerkki Ilselle kaikesta raamatullisesta opetuksesta huolimatta. Hän
uskoi kyllä miehensä olevan hänen päänsä, mutta hän ei voinut olla olematta
kaula, joka toistuvasti pyrki heiluttamaan tuota ajoittain hänen mielestänsä
lapsellista ja ajattelematonta päätä!
Seurakunta rukoili hartaasti
saarnaajansa ja tämän vaimon puolesta, alussa lähes päivittäin ja hetkittäin,
sitten kuukausittain ja lopuksi vuosittain, kunnes asiaan ikään kuin
kyllästyttiin ja se työnnettiin syrjään toivottoman tapauksen leimalla
varustettuna.
Kumpikin osapuoli oli aivan selvästi
kaiken tämän selvittelyn keskellä valinnut ne nimenomaiset henkilöt, joiden
kanssa he yleensä ottaen halusivat jotakin puhua kokemastansa ja sisäisestä
ahdistuksestansa. Jo siitä, kenen kanssa kukin keskusteli ja kenen luona
vieraili, kertoi ymmärtäväiselle tarkkailijalle hyvin paljon siitä, mitä oli
mahdollisesti odotettavissa ja millaisia ratkaisuja tultaisiin mahdollisesti
tekemään, ikävä kyllä!
Reinhold oli kaiken kokemansa
keskellä suorastaan muuttunut kasvoiltaan ja olemukseltaan. Ei ollut juuri
mahdollista rinnastaa tätä nyt kumaraisesti ja ikään kuin anteeksipyydellen
kaduilla ja puistikoissa päämäärättömästi vaeltelevaa saarnamiestä siihen
palavaan julistajaan, joka vuosikausia oli puhunut avioliiton
purkamattomuudesta ja nostattanut vaimonsa seisomaan jokaisen esikuvana siitä,
millainen todellisen vaimon tulee olla. Poissa oli kaikki mahtipontisuus,
poissa rehvakkaat halleluja- ja aamenhuudot. Poissa oli suuri itsevarmuus ja
luottavaisuus elämän oikeudenmukaisuuteen ja ihmisten rehellisyyteen.
Reinhold oli tutustunut Ottoon
sellaisessa elämänvaiheessa, että tämä ystävyys ei rauennut tyhjiin missään
koettelemuksissa. Se kylläkin joutui nyt kaiken tämän keskellä odottamaan
entistä pitempiä aikoja voidakseen hyväillä parantavalla öljyllään kumpaakin
osapuolta, sillä ajoittain Reinhold oli niin murheeseensa vaipunut, ettei
halunnut tavata ketään, vaan vietti aikansa ikkunasta ulos tuijotellen. Sillä
Ilse oli ilmiselvästi uskoton häntä kohtaan, siitä hän oli täysin varma!
Heillä oli ollut ankaria
yhteenottoja, joissa kumpikaan osapuoli ei ollut säästellyt toistansa, sillä he
olivat ajautuneet olotilaan, josta ei ole kuin Jumalan erikoisen armon kautta
pääsy johonkin parempaan, sillä Ilse oli heittäytynyt epätodelliseen maailmaan,
koska ei ollut vuosikausiin pystynyt kohtaamaan todellisuutta sellaisena kuin se
oli. Hän oli kautta vuosien epäillyt miehensä luotettavuutta ja uskollisuutta,
aivan lapsellisista ja järjettömistä syistä. Ja koska hän ei luottanut mieheensä,
ei jonkin ajan kuluttua mieskään ollut kykenevä luottamaan vaimoon, joka
kaikessa epäili häntä.
Kaikilla asioilla on kaksi tai
useampi puoli, ja vaikka toinen osapuoli kuinka yrittäisi parhaansa, johtavat
tietyt asiat siihen, että hyväkin tarkoitus alkaa palvella jotakin väärää.
Niinpä tässä perheessä kaikki tuli selitetyksi ja käsitetyksi väärin sillä
lopputuloksella, että nyt kaksi alussa niin rakastunutta ihmistä teki
toisillensa vain pelkkää pahaa.
Ilseä siis suuresti askarrutti se,
oliko hänen miehellänsä ollut suhdetta johonkin toiseen naiseen. Näiden
keskustelujen yhteydessä oli useaankin kertaan kosketeltu hyvinkin syvällisiä
ja vakavia asioita, mistä vallitsi mitä suurin erimielisyys. Kuin iskeäkseen
miestänsä veitsellä suoraan sydämeen, uhkaili Ilse jatkuvasti tätä
ilmoituksella, että jos eivät asiat korjaantuisi, hän menisi uusiin naimisiin.
Yleisesti uskottiin kaikissa vapaissa suunnissa, ettei naisen tullut erota
miehestänsä; tai jos erosi, tuli hänen jäädä yksin tai mennä takaisin miehensä
luokse. Toisaalta ajan henki oli vallannut sellaisella tavalla seurakunnatkin,
että nyt Ilsekin oli saanut tietynlaista vahvistusta ajatuksilleen mahdollisuuksistansa
eron jälkeen.
On järkyttävää se, kuinka paljon
voidaan tehdä toisellensa pahaa tällaisissa avioliitoissa. Lakihenki jyrisee
avioliiton peruuttamattomuutta ja julistaa tuomionsa jokaisen eron ylle.
Tietyssä mielessä se tekee tällaisesta avioliitosta kuin häkin, johon on
suljettu kaksi toisilleen vihamielistä eläintä. Mitä enemmän jompikumpi pyrkii
pakoon kaltereiden takaa, sitä suuremmalla seipäällä sitä lyödään ja sohitaan
peräytymään koppinsa perälle, ja sitä suurempaan ahdistukseen ja pelkoon se
joutuu.
Jumala on tarkoittanut kaikella
Sanaansa Henkensä kautta kirjoittamallaan pelkästään hyvää jokaiselle
uskovaiselle. Vaikka onkin asioita, jotka ikään kuin Paavalin kokeman saatanan
pistimen tavalla nöyryyttävät meitä ja saavat meidät tuntemaan kaipausta päästä
tästä ahdistavasta maailmasta kotiin Isän tykö, ei kuitenkaan ole Jumalan
tarkoitus ja hyvä tahto, että ihmiset ajautuvat sellaiseen tilanteeseen missä
Ilse ja Reinhold olivat. Ehkä yksi suurimmista syistä siihen, miksi kaikki tällainen
on mahdollista, on väärä opetus ja väärät asenteet niin julistajien kuin
kuulijoidenkin keskuudessa. On käsitetty tahattomasti ja osittain
tarkoituksellisestikin täysin väärin, ja omaksuttu sellainen asenne Jumalan
Sanaa kohtaan, niin että siitä on tehty jotakin sellaista, miksi Jumala ei sitä
lainkaan ole tarkoittanut. Miksi voi olla niin vaikeaa uskoa oikealla tavalla,
todellisen Jumalan lapsen ja todellisen veljen tavalla? Miksi suurin osa meistä
näyttää olevan tuon vanhemman veljen kaltaisia, joka oli niin kovasydäminen
ahdistuksesta ja maailman teiltä palaavaa veljeänsä kohtaan: "Niin hän vihastui eikä tahtonut mennä
sisälle; mutta hänen isänsä tuli ulos ja puhutteli häntä leppeästi." (Luuk.15).
Aivan kuten tuo vanhempi veli vetosi
isänsä edessä uskollisiin palvelusvuosiinsa ja ansioihinsa, aivan samalla
tavalla tämän ajan uskovainen kuvittelee ansainneensa jotakin Jumalansa edessä,
eikä muista lainkaan sitä, mitä Herramme sanoi opetuslapsillensa: "Niin myös te, kun olette tehneet
kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: 'Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä
olimme velvolliset tekemään'." (Luuk.17:10). Millaiseen valoon
joutuukaan tämän sanankohdan valossa kaikki kiivailemisemme ja uskomme jonkin
saavuttamisesta ja ansioitumisesta?!
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti